Hei me leireillään!

Yritin epätoivoisesti keksiä jonkun kivan ja pirteän otsikon, sillä tuntuu etten ole kuin valittanut blogissani viime aikoina. Tämäkin teksti tulee olemaan höystetty aimo annoksella kitinää. Varoitus on annettu, joten jatkaa ken haluaa! Kävimme tosiaan viime viikonloppuna Gatsbyn kanssa Päijät Hämeen Pleastuskoirien järjestämällä jälki- ja hakuleirillä. Odotin leiriä innokkaana ja myös hieman jännittyneenä. Majoitus näytti hieman ahtaalta kuvien perusteella enkä tiennyt, miten Gatsby muiden kanssa toimeen tulisi. Koska viikonlopuksi pamahti vielä pakkaset, niin autossa yöpyminen ei tulisi myöskään onnistumaan. Yllättäen Gatsbyn leirimajoitus ei ollutkaan se isoin ongelma vaan itse leirille pääseminen. Kuskini haki minut sovittuun aikaan viideltä ja suuntasimme auton nokan Mariannan ja Myy-tolleroisen hyvässä seurassa kohti Loimaata. Lopulta reilun kahden tunnin matkaan hujahtikin kahdeksan vähemmän sujuvaa tuntia. Tästä alkaa avautuminen eli seuraavan kappaleen voi skipata ellei halua lukea marinaa.

Gatsby ja tollokuumetta omistajalla nostattava iki-ihana Myy ♥

Reilun puolentoista tunnin kohdalla Mariannan auto alkoi täristämään ja ohjaus veti vahvasti oikealle. Päätimme lopulta tilata hinausauton ja tässä vaiheessa ilmoitin leirille, että tulisimme olemaan myöhässä. Samalla mietimme lyhyesti, voisiko joku leirillä olija tulla kenties noutamaan meitä. Automme lahosi Forssan ja Hämeenlinnan välille ja olin toiveikas, että hinausauto veisi meidät Hämeenlinnaan, josta veljeni olisi meidät voinut poimia kyytiinsä. Toisin kuitenkin kävi ja meidät vaadittiin hinata Forssaan. Tästä oli enää reilu puolisentuntia leirille, joten koitin saada meille uudestaan kyytiä. Minulle kuitenkin ilmoitettiin, että vaikka meidät saataisiinkin leirille haettua, niin emme kuulemma mahtuisi kenenkään kyydissä kotiin sunnuntaina. Tämä kuulosti minusta epätodennäköiseltä, mutta paha mennä tien päältä sanomaan. Ikiavulias Taru olisikin meidät hakenut, mutta eihän siitä apua olisi, jos emme pääsisi lopulta kotiin. Seuraava bussi kulkisi kahden tunnin päästä takaisin Lahden suuntaan ja meillä ei ollut tietoa siitä, ottaisiko se koiramme kyytiin. Niinpä päädyimme kuluttamaan reilut 200 euroa taksiin ja 3,5 tuntia ylimääräiseen ajaeluun. Noudimme siis lopulta minun autoni ja lähdimme uudestaan leiriä kohti. Noudimme matkalla Mariannan autosta tavaramme ja suureksi iloksemme huomasimme, että joku oli käynyt rikkomassa siitä bensatankinkorkin. Saavuimme leirille kaiken tämän jälkeen väsyneinä ja kettuuntuneinä yhden jälkeen yöllä. Oli oikein kiva myös huomata, että yhteisessä huoneessa majoittuminen ei onnitunut erinäisten seikkojen takia, oviaukkoon oli parkkeerattu muriseva landseeri ja yllättäen herätimme suurimman osan leiriläistä saapumisellamme. Fiilis oli aika matalalla tässä veiheessa eikä ainakaan itselle meinannut tulla uni sitten millään. Jos jotain hyvää pitää kahdenksan tunnin ajelusta keksiä, niin koiramme käyttäytyivät aivan mahtavasti. Taksikuskikin niitä kehui. Tosin oma otukseni herätti minut ensimmäisten herättyä kuuden maissa, koska sen akut olivat yllättäen täynnä virtaa! Olin koko lauantain aivan yliväsynyt höselö enkä muista ihan kaikkea mahdollista kaikesta, mutta sen muistan, että sain viidessä minuutissa selvitettyä, että olisimme mahtuneet helposti pois leiriltä. Oli siis mahtava fiilis, kun on kuluttanut järjettömästi aikaa ja rahaa aivan turhaan ajeluun. Tässä vaiheessa huumorintajuni loppui aika tyystin.

Tottakai meidän vuoron aikana satoi lunta ja Käpyn kuvat ovat ihan rakieisa :( Kiitos kuitenkin Sani Turunen!

Itse leiri lupaili koulutusta monessa hyödyllisessä asiassa, kuten jäljenteossa, GPS laitteiden käytössä sekä suunnistuksessa. Lopulta mikään näistä ei toteutunut vaan meidät lähetettiin tallomaan jälkiä ilman sen suurempaa avustusta. Niinpä ei ole ihmekään, että moni jälki ei mennyt yhtään sinne minne piti. Itse sain onneksi tehtäväkseni suoran jäljen, joka lähti tieltä ja saapui toiselle tielle eli suuntasin kompassin suunnan avulla kunnialla perille. Olin kuitenkin kylvänyt jäljelle meidän esineitä eli metallilusikoita, jotka eivät ole se helpoin esine aloittelevalle jälkikoiralle ja jälkeni ajoi juurikin koira, joka ei ollut ennen jäljestänyt. Ylättäen se löysi kuitenkin suurimman osan tavaroistani, mutta yksi lusikkani jäi jonnekin pusikkoon. Minun piti se sieltä hakea, mutta yllättäen satoikin hieman lunta eikä esineitä oltu merkattu, joten löytymismahdolisuudet olivat aika lailla minimissä. Monelta muultakin jäi paljon rojua metsään, mikä ei mielestäni ole ajatuksena yhtään mukava. Meille oli annettu käyttöön hyvät maastot ja palkkioksi me vain roskasimme niitä. Kun olin tehnyt jäljen, niin suuntasin mökille odottamaan lupaa lähteä Gatsbyn kanssa ajamaan meille tehdyn jäljen (josta sovimme etukäteen), mutta minulle ilmoitettiinkin, ettei kyseistä jälkeä oltukaan tehty. Niinpä jouduimme odottamaan että se meille tehtiin ja jäljen vanhenemista. Tämä olisi ärsyttänyt minua huomattavasti enemmän, jollen olisi ollut niin väsynyt. Kävin tässä välissä naksuttelemassa Gatsbylle esineiden ilmaisua ja se muisti hienosti heittäytyä maahan lusikalla eikä ottanut sitä yhtä hanakasti suuhun kuin yleensä. Niinpä saimmekin ensimmäistä kertaa ikinä hienot ilmaisut esineillä ihan oikealla jäljellä! Hienosti Käpyläinen työskenteli ja jos minä en nyt jotain mokaile sen koulutuksessa, niin siitä on vaarana tulla ihan oikeasti toimiva jälkikoirakin! Sain ohjeistusta nimenomaan omaan käyttäytymiseeni sen liinan toisessä päässä ja tästä oli paljon apua! Olin siis todella tyytyväinen jäljestämisharjoitukseen.

Ilmeellä :D (Kuva Sani Turunen)

Jäljen jälkeen piti olla hakua, mutta kouluttajiamme ei vaan näkynyt, sillä he intoutuivat jäljestelemään pidemmän kaavan mukaan. Niinpä järjestäydyimme Tarun avulla omatoimisesti hakuilemaan ja aiheena oli peruskoe eli alue oli suurinpiirtein oikean kokoinen. Tämän lisäksi piti tehdä etsintäsuunnitelma, sain suunnistajan messiin ja vartin aikaa löytää kolme maalimiestä. Harjoitus oli hyödyllinen sillä opin, etten osaa kommunikoida suunnistajan kanssa. Lisäksi huomasin, ettei vartissa ole juurikaan varaa mokailla sillä etsimme alueen ihan fiksusti, mutta minuutteja ei jäänyt käyttämättä kuin kaksi. Gatsby etsi kuitenkin hyvin ja ilmaisut toimi, mistä olen tyytyväinen! Illalla oli loppupurku, mikä oli kidutusta, sillä minun oli fyysisesti tuskallista pysyä heräillä.

Gatsby jaksoi leikkiä hienosti vielä lähes tunnin etsinnän jälkeenkin! (Kuva Sani Turunen)

Sunnuntai meni jo hieman mukavemmin, sillä unitunteja tuli sentään sitä paria enemmän. Hakuharjoitus oli huikea, sillä alue oli suuri ja kolusimmekin sitä Gatsbyn kanssa lopulta lähes tunnin. Olen aivan super tyytyväinen siihen kuinka hienosti Gatsby jaksoi tehdä hommia! Kuljimme puolentunnin kohdalla tiheässä puskassa, jossa ei ollut jäljen jälkeä tai hajun hajua. Siitä huolimatta Gatsby haravoi aktiivisesti aluetta eksyneitä etsien. Muutenkin tyhjän alueen etsintää ehti tulla noin 40 minuuttia. Niinpä Gatsbyn vire oli laskenut jo meidän osuessamme vimieiselle maalimiehelle. Gatsby saikin ihan kunnon sätkyt huomatessaan puskassa piileskelevän MÖRÖN! Se veti hännän tötterölle, haukkua puhisi eikä suotunut tulemaan kanssani Piiaa katsomaan. Lopulta Piia jutteli Gatsbylle ja voi sitä helpotuksen määrää, kun Käpyläinen tajusi hirviön olevankin ihana tuttu! Käytös yllätti minut aika tavalla ja Gatsby murisikin leirin aikana parillekin ihmiselle sekä häkistään, jonka vielä ymmärrän, mutta myös sen ulkopuolella. Minusta tuntuu, että sillä oli leiristä aikamoinen stressi loppujen lopuksi vaikkakin se teki hyvää työtä harjoitusten aikana. Muutenhan se majaili häkissään aika ahtaasti ja koki olonsa siellä varmasti ahdistetuksikin. En siis oikein tiedä, onko leirielmä meitä varten? Vaikka leirillä oli paljon onnistumisia, niin moni asia jäi myös askaruttamaan ja loppu fiilikset ovatkin hyvin ristiriitaiset.

Jo vuosi ilman Feroa ja muita mietteitä menetyksestä

Tänään olis ollut Eddien syntymäpäivä. Muistan, kun se täytti kahdeksan ja aloin olla huolissani siitä, että se tulisi vielä joku päivä kuolemaan. Tuntui pelottavalta, että oma koira oli seniori-ikäinen ja takaraivossa alkoi kolkutella ajatus vääjäämättömästä lopusta. Eddie ehti kuitenkin porskuttaa seniorinakin vielä monta hyvää vuotta ja minä ehdin monta kertaa illalla halata sitä kuiskaten sen korvaan kuinka ikävä minulle sitä joskus tulisikaan. Mietin usein, etten tiedä mitä tekisin ilman Eddiä. Se oli iso osa elämääni niin kovin monen vuoden ajan ja tärkeä ankkuri monessa muutossa sekä muutoksessa omassa elämässäni. Kasvoin 15 vuotiaasta aikuiseksi Eddie rinnallani. On vaikea muistaa elämää ilman sitä. Vielä vaikeampaa on ymmärtää, ettei Ruttulainen tule olemaan osa yhtäkään uutta muistoa. Se ei muuta kanssani seuraavaan kämppään eikä osallistu seuraavan pennun kasvatukseen mahti esimerkin muodossa. Se ei ole enää osa elämääni.

Pikku hiljaa Eddie vanheni. Suurin vanhentuminen tapahtui harppauksena, kun se jouduttiin kastroimaan. Tämän jälkeen kuulo meni ja silmät alkoivat samentua. Noin vuosi sitten todisteet vanhuudesta alkoivat lisääntyä. Eddie nukkui aivan järjettömän paljon eikä enää jaksanut ihan minkä pituisia lenkkejä tahansa. Matot lisääntyivät lattialla ensin Feron, mutta lopulta myös Eddien liukastelun takia. Minut myös herätettiin joka aamuyö, kun papan piti päästä ulos ja naapurini alkoivat käydä työpäivieni aikana koiria päästämään ulos Eddien vuoksi. Ehdinkin jo useammalla ääneen tuumata, etten usko Eddien ehtivän täyttää 16 vuotta. Pari päivää ennen kuolemaansa se liukasteli lattialla siihen malliin, että muistan ajatelleeni lähdön olevan lähellä. Aloin pelätä sen kokevan Feron kohtalon eli takapään vain pettävän koiran alta jolloin joutuisin kiikuttamaan sen lääkäriin. Toisin kuitenkin kävi ja Eddie säästi meidät molemmat saamalla kohtauksen kotona vielä, kun sen elämänlaatukin oli hyvä. Se lähti lenkitettynä ja masu täynnä. Sillä oli ollut kiva päivä.

Eddie oli minulle äärettömän tärkeä, mutta olen osittain järkytyksekseni huomannut, että olen päässyt sen kuolemasta helpommin yli kuin Feron lopetuksesta. En todellakaan sano, etteikö Fero olisi ollut minulle rakas, mutta Eddie oli vain vielä erityisempi. Surussa on auttanut se, että tosiaan olen vuosien ajan valmistautunut Eddien kuolemaan. Sillä on ollut kasvaimia, joiden olen luullut vievän sen minulta ja se hiipui tasaisen varmaan tahtiin. Koirasta näki, että vanhuus tulee vaikka se elämästä nauttikin. Se tuntui itsekin olevan valmis lähtöönsä ja lähtö tuntui todella luonnolliselta eikä minulle jäänyt siitä mikään mieltä vaivaamaan. Olen sen sijaan ollut kiitollinen, että sain olla kotona kun se tapahtui ja lähtö oli nopea. Eddie ei kitunut eikä kuollut yksin. Minulla ei myöskään ollut mihinkään kiire vaan sain viettää illan rauhassa täydellisesti hajoten.

Feron suhteen sen sijaan kaikki tuntui menevän huonosti. Jotenkin en osannut kuvitella sen kuolevan ennen Eddiä vaikka lääkärissä oli huono diagnoosi käytykin saamassa selän suhteen. Järjestys ei vaan tuntunut loogiselta eikä oikealta. Eihän minun nuorempi koirani voi kuolla samalla viikolla kun toinen täyttää 15! Syyllisyyttä on myös ollut Feron suhteen harteilla painavana taakkana. Minä mukamas seurasin sen vointia ja olin niin päättänyt, että vien sen lopettavaksi ennen kuin sen kunto romahtaa. Minä näin sieluni silmin vielä yhden kesän yhdessä ilman liukkaita jäitä. Kesän uiden ja pieniä vahvistavia lenkkejä töpötellen. Toisin kuitenkin kävi. Tunnen pettäneeni koirani pahimmalla mahdollisella tavalla. Feron viimeinen päivä kului takakontissani työpaikan pihassa lääkärikäyntiä odottaen. Se oli rauhallinen, mutta omaa mieltä järjestely painoi ihan mielettömästi. Sain töistä tunnin vapaata ja jouduin jättämään koirani eläinlääkärin lattialle ennen kuin olin siihen valmis. Koko päivä oli järjetöntä säätöä, syyllisyyttä, surua ja ahdistusta. Pelkästään tästä jäi itselle melkoinen, en keksi parempaakaan sanaa, trauma. Päivä oli hirveä. Sitä seuranneet päivät olivat hirveitä. Syyllisyys oli musertava. On sitä edelleen.

Etiäpäin. Yhdessä.♥

Vaikka koiran menetys ei ole helppoa, niin ainakin omassa prosessissani elämän lopulla on ollut suuri merkitys. On huomattavasti helpompaa, jos koira vanhenee hiljalleen, sillä lopulta luonani asui Eddie, joka ei ollut enää se Eddie jonka minä muistin. Muistelen sitä edelleen nimenomaan röyhkeänä karkailijana jolta elämäniloa ei puuttunut, mutta lämmöllä myös sitä nukkua tuhisevaa pientä oranssia papparaista. Luopuminen oli asteittaista, sillä se tietty "edimäisyys" katosi pallien myötä 12 vuotiaana. Tästä pikku hiljaa monia asia muuttui ja jokainen muutos oli hellä huomautus elämän hiipumisesta. Parhaat päivät olivat takanapäin. Mutta miten mahtavia päivä ne olivatkaan olleet! Samalla sain muistella menneitä tolleri kainalossani tuhisten. Feron kohdalla taas työ oli jotenkin aina kesken. Se oli oma ahne tuholais-itsensä loppuun saakka. Se jaksoi leikkiä Gatsbyn kanssa ja hullutella eikä se ollut silmissäni missään vaiheessa vanha samalla tavalla kuin Eddie oli. Feron elämä jäi jotenkin mielessäni kesken ja loppu tuntui epäreilulta. Tällöin sen hyväksymiseenkin meni huomattavasti enemmän aikaa ja surun lisäksi mieltä painoivat monet muutekin negatiiviset tunteet. 

Valmis tai ei, reilua tai ei, loppu tuli kuitenkin. Eteenpäin on mentävä ja siinä auttaa onneksi pieni terapiakoira nimeltä Gatsby. Pahinta olisi ollut jäädä koirattomaksi. Silloin tyhjiö olisi ollut jo liian suuri.

Treenien ääripäät yhdessä viikossa

Torstaina ei mennyt pelastustreenit ihan putkeen. Gatsby oli taas alkuun äreällä tuulella lähinnä Wictoria kohtaan, mutta se sai taas eri pitelijän itselleen. On jännä huomata, että se tosiaan kestää ihan eri tavalla kieltämistä ja muuta palautetta vieraammilta kuin minulta. Jotenkin kanssani se luulee kai meidän yhdessä riehuvan toista koiraa vastaan, mutta vieraissa käsissä tätä ongelmaa ei esiinny. Siltikään ei voida puhua mitenkään kauniista käytöksestä, mutta on sitä pahempiakin nähty. Itse treeneissä jäin yksin koiran ja kartan sekä kompanssin kanssa suuntaamaan maalimiesten perään. Luulin muistavani miten suunta otetaan, mutta väärässäpä olin... Tästä alkoi hurja pyöriminen alueen ulkopuolella ja ilman kännykän apua (maastokartat on aikas kätevä appi!) olisin varmaan eksynyt ihan oikeasti. Toisaalta kompanssini myös tykkäsi kyttyrää kännykästä lähellään, joten haasteita riitti. 

Nättiäkin on ollut.

Oma turhautumiseni kasvoi vaikka löysinkin lopulta takaisin alueelle (ja jätin samalla ison osan siitä etsimättä). Tästä seurauksena se, että Gatsby huomasi minun olevan aika pahalla tuulella eikä se ollut ihan oma itsensä. Menimme kuitenkin pitkään alueella, jossa ei ollut hajuja ja omistaja vaan kiroili käsissään oleville tavaroille eikä pystynyt keskittymään koiraan sitten pätkääkään. Ei ollut siis mikään ihme, että maalimiehen löytyminen meni minulta täysin ohi ja Gatsby ei ilmaissut normaalisti vaan varoi minua. Olin juuri kapuamassa ojasta ylös kun koirani pöllähti eteeni seisomaan. Katsoin sitä hetken ja kun mitään ei tapahtunut käskin sen aika suoraan painumaan jonnekin nimeltä mainitsemattomaan paikkaan tieltäni. Samalla taskussani ollut radiopuhelin piipahti merkiksi siitä, että maalimiehellä oli käyty. Olin valmis lopettamaan treenin siihen paikkaan ja hautaamaan itseni vaikkapa sinne ojan pohjalle. Itseäni soimaten lähestyin suuntaa, missä oletin maalimiehen suurinpiirtein olevan ja Gatsby lähtikin tästä reipastuneena onneksi udestaan etsintäpuuhiin. Lopulta tuli hyvä ilmaisukin ja maalimies oli kuulemma ollut häkeltynyt siitä kuinka nätisti Gatsby oli häntä kohdellut! Jotain hyvääkin siis! Samalla sain itselleni suunnistajan löytyneestä ja yhdessä luovimme tiemme toiselle maalimiehelle, jonka paikan suurinpiirtein pystyin kartasta näyttämään, sillä minulle oli aikaisemmin paikasta valoja välkytelty. En tiedä eikö metsässä oikeasti haissut vai oliko ongelmana taas Iris, jota Gatsbyn mielestä ei ennenkään ole tarvinut ilmaista, mutta jouduimme pyörimään melko pitkään ihan piilon lähettyvillä ennen kuin Gatsby nosti Iriksen. Treeneistä jäi kökkö fiilis eirtyisesti sen takia, etten ollut pystynyt olemaan reilu koiralleni.

Ilmaisu menossa (Kuva Taru Jokinen)

Sano jo se "näytä"! (Kuva TAru Jokinen)

Onneksi tänään oli korjaavat treenit molemmille! Treenasimme valoisassa ja tutussa paikassa, joten eksymisen mahdollisuudet olivat melko vähissä! Alkuun oli hallintaa tai oikeastaan vapaamuotoista tottistelua omaan tahtiin muiden läsnäollessa. Alkuun Gatsby oli fiksusti, mutta sitten Wictor astui esiin autosta ja huuto oli taattu. Suureksi yllätyksekseni kuitenkin huuto myös lopulta lakkasi. Kuljetin Gatsbyä sivullani vaikka se veti ja huusi. En antanut sille muuta vaihtoehtoa kuin kävellä kanssani. Se kesti jopa fyysisen kosketuksen kun siirsin sitä pois edestäni ja lopulta hiljeni sekä tarjosi kontaktia makoillen. Uusi huuto saatiin aikaiseksi, kun Gatsbyn omimat tyttökoirat kävivät lähellä Wictoria, mutta tästäkin rauhoituttiin kävelemällä. Onnistuin ottamaan jopa perusasentoa sekä palkkaamaan fiksusta käytöksestä! Toki välillä pienen pojan maltti loppui ja häiriölle huudahdeltiin, mutta rauhoittuminen onistui joka kerta! Iriksen vaihtaessa koiraansa Jediin, Gatsby ei edes nostanut häntäänsä. Keraan innostui kiljumaan lähinnä "tahdon ehkä mahdollisesti tonne kaverin luo, mutta vähän jänskättääkin" kiljunnan, mutta loppu peleissä treeni meni rauhallisesti. Muutenkin se kuunteli autossa odottaessaan rauhoitteluani eikä edes huutanut vaikka sain hoffi-urokselta Gatsbyn nähden pusun! Oli ihanaa onnistua taas!

Etsintä meni myös hienosti! Gatsby etsi tarmokkaasti ja ilmaisi jopa Iriksen roskiksenkahvaan ripustaman hihnan! Hieno esinekoira! Juuri kun se oli työstämässä Iriksen hajua menikin aidan takana pari lenkkeiljää joiden koira alkoi huutamaan täyttä huutoa Gatsbylle. Mitä tekikään minun pieni poikkelini? No tuli tietenkin mamman luo ihmettelemään moista käytöstä! Taisi huutaja olla narttu. Väliepisodista huolimatta Iris lopulta löytyi ja ilmaistiin mallikkaasti. Seuraavasta maalimihestä hajun saatuaan pelkäsin Gatsbyn menevän sotkemaan toiselle koiralle tehdyn jäljen ja kutsuin sen tykö. Onneksi tämä ei koiraa haitannut vaan vapautuksen saatuaan paineli uudestaan hajun perään ja treenikaverin sanoja lainatakseni teki "oppikirjan mukaisen ilmaisun". Tyytyväinen sai siis olla! Viimeinenkin löytyi vaikkakin oli vaikeasti korkealla ja Gatsby aivot joutuivat ihan oikeasti hommiin. Se oli melkoisen äärimmäisen taitava tänään!

Muista tukea sitä koiraa!

Olemme saaneet kotiläksyksi työstää Gatsbyn tarkentamista ja tähän sattui oivat treenimahdollisuudet varikolla. Maalimiestä oli aina isosta lumikasasta nostolavaan. Lava oli hankala siinä mielessä, ettei koira päässyt sinne tai pystynyt mistään maalimiestä näkemään. Tästä huolimatta Gatsby työsti hajua hyvin eikä pieni hinkuja olisi malttanut tulla ilmaisemaan hajua. Aivan nappisuoritus pieneltä! Lisäksi Minna oli lumikasassa liian ihana ja vaikka alkuun luulimme Minnan säästyneet isoimmilta pusuilta, niin "näytä" sanan jälkeen possuseni ei meinannutkaan lähteä enää Minnan luota vaan jakoi siellä rakkauttaan. Tätä tapahtuu todella harvoin ja toivon, ettei tule tavaksi! Meillä oli myös minun tietämättäni hyvinkin lähekkäin olevat maalimiehet. Ensimmäisen noustua koirani ei olisi malttanut tulla sivulleni, kuten on tapana ennen uutta lähetystä. Syy selvisi kahden metrin päässä, kun seuraava maalimies löytyi. Pienen pojun nenään oli tullut jo tuoksut eikä se millään olisi meinannut malttaa. Onneksi kesti natsikurin eli tuli sivulle ja etsi sekä ilmaisi maalimiehen silti. Kyllä tuo vaan on aikas super nuuskutin!

Nuo hännäntupsut saa mut jotenkin kauhean hyvälle tuulelle! (Kuva Heini Vuorinen)

Kävimme taas myös valmistelluissa treeneissä, joissa oli taas alkuun koirat rivissä. Vaihdoin koiraani Mariannan kanssa ihanaan Myy-tolleriin ja Gatsby järkyttyi taas aluksi ohjaajan vaihdosta. Se ärräsi, mutta sen kierrokset eivät nousseet kammottaviksi. Niinpä se kestikin Mariannalta kiellot (ja kuunteli niitä!) sekä sen, että Marianna myös fyysisesti (mutta hellästi!) ohjasi esimerkiksi sen katseen pois. Minun kanssani moisesta olisi vain kierrokset yleensä nousseet! Tämä oli ihan hyvä tapa rikkoa kaavoja, sillä milestäni meidän rivissä ärjymisestä on tullut jo melkoisen rutiininomaista Käpyttimelle.

Kyseinen hurja peto!

Itse etsinnässä piti ensin tehdä etsintäsuunnitelma ja onnistuin tässä jopa ihan kohtalaisesti! Olen erittäin huono arvioimaan matkoja niin kartalla kuin luonnossakin. Olin päättänyt haravoida aluetta tuulta päin edeten laatikko siksakilla. Aloitimme alueen etsimisen siis yhdestä reunasta, jotta pääsimme tuulen alapuolelle. Tässä vaiheessa olin tietenkin laittanut koirani jo etsintähommiin, mutta pieni pojulini lähinnä nosti jalkaansa pissaten ihan kaikkialle. Koska käytös ärsyttää minua joskus aivan liikaakin, niin päätin keskittyä omaan etenemiseeni. Huomasin kuitenkin, että suunnistajani sekä perässäkävelijäni pysähtyivät perässäni, sillä he sentään seurasivat, mitä koirani teki. Gatsby työsti hajua ja minä en tukenut sitä siinä vaan posotin etiäpäin! Tuhma omistaja! Niinpä se tulikin ilmaisemaan minulle hajua, kun halusi hädissään pitää minut lähempänä. Näin koirasta, ettei "näytä" sana auta, mutta kokeilin sitä silti, että sain sen lähetettyä takaisin hommiin, sillä se tapitti minua vain kysyvänä silmiin. Olisi pitänyt lähettää se etsimään eikä näytölle... Noh, koira irtosi uudestaan ja tällä kertaa minä lähdin tukemaan sen etsimistä. Tämän jälkeen ei kovinkaan yllättävästi maalimies lyötyi sekä ilmaistiin ongelmitta.

Kuva Heini Vuorinen

Löydön jälkeen minulle ilmoitettiin, että on kuulemma aikaraja ja meillä olisi vielä 10 minuuttia aikaa löytää toinen maalimies. Tässä vaiheessa oikaisinkin paniikissa vähän. Mielestäni ei ollut mitään järkeä tehdä suunnittelemaani laatikkoa siihen rajaan kiinni, jota pitkin olimme alueen takarajalle tulleet. Hyvin aika lopulta riitti vaikka meinasinkin alkaa höseltämään omiani vielä lisää. Onneksi pähkäillessäni Gatsby lähti selvästi ihmisen hajun perään ja ilmaisikin kohta innokkaasti. Tämä ketju meni loistavasti ja Käpy oli ansainnut palkkansa!

Korttiin merkittiin: Etsintäsuunnitelma ihan OK - kartalla pysyminen vähän niin ja näin. Koiranlukuharjoituksia lisää. Näe koirasi koko ajan.
Koiran osaaminen: Etsintä valmis.
Ohjaajan osaaminen: Suunnistus, kartanlukutaito sekä koiranlukutaito kesken.

Kuva Heini Vuorinen

Treeneissä painotettiin, että kokeissa pitää muistaa sanoa muuttavansa etsintäsuunnitelmaa tarpeen tai koiran mukaan. Tosin tuo koiran näkeminen voi joskus tuottaa vaikeuksia, kun tuo otus irtoaa välillä niin hyvin, mutta perjaatteen ymmärrän eli jos koirasi lähtee työstämään hajua, mene perään äläkä jatka jääräpäisesti etiäpäin tallaamista! Selän kääntäminen viestittää sille korialle, etten ole tyytyväinen sen hajuntyöstämiseen. Plus pitää muistaa puhua nämä sitten kokeissa ääneen, ettei perässätulijat luule ohjaajan hortoilevan päättömästi eksyneenä. Koen usein lukevani Gatsbyä ihan hyvin, mutta näissä treeneissä vain unohdin kokonaan moisen tehdä! Koiranhan kanssa sinne metsään mentiin eli pitää oikeasti muistaa tehdä sen kanssa sitä yhteistyötä. Uskomatonta, että tälläisestä asiasta tarvitsee tässä vaiheessa vielä muistutusta, mutta onneksi sitä palautetta treenikavereilta tarvittaessa saa! Hyvin oli taas treenit järjestetty ja tuli opittua taas tärkeitä asioita!

Agipossutin

Gatsby on innokas, mutta hyvin kuuliainen agikoira. Reilu viikko sitten innokkuus korvasi kuuliaisuuden ja käsissäni oli varsinainen sikapossu! Myönnän lähinnä nauraneeni, sillä kyseinen käytös on hyvin harvinaista. Tällä kertaa Gatsby ei kuitenkaan tullut kutsuista huolimatta ohjaukseeni vaan viiletti kolmekin estettä ihan omatoimisesti. Ei siis ollut mikään paras treenikerta kummaltakaan! Sen sijaan hallilla odottelu sekä sen ympäristössä lenkkeily meni melkoisen kivuttomasti. You win some, you lose some.

Tällä viikolla agi sai oman pääni vaihteeksi pyörälle. Jo rataan tutustuessamme en meinannut ymmärtää yhtä kohtaa ja syy selvisi koiran kanssa pian. Esteiden välissä olisi pitänyt tehdä sylkkäri, mutta sana ei kertonut mitään minulle enkä osannut ohjata koiraani ollenkaan. Onneksi Hanna väänsi taas rautalangasta, näytti ja opasti sekä asetteli minut oikein päin. Kun palaset loksahtivat paikoilleen, niin saimme sylkkärinkin tehtyä (tuo koira oppii kaiken niin ällistyttävän nopeasti!) ja kepit sujuivat joka kerta ongelmitta. Vauhti hieman hidastui minun jäädessä kauemmaksi taaksen, mutta Hanna auttoi etupalkan kera. Gatsby myös haki kepeille ihan sika hienosti ja olin siitä kovin ylpeä! 

Odottelu sujui hieman liiankin jännittävästi, sillä hihnamme sanoi itsensä irti. Lukko meni poikki, joka on mielestäni aivan käsittämätöntä! Gatsby isotteli terrierille tolppaan sidottuna, kun hihna antoi periksi. Koirani sukelsi terrierin luo, mutta oli onneksi itsekin niin hämillään vapaudestaan, että toisen koiran omistajalla ei ollut mitään ongelmaa pitää sitä loitolla. Minä myös karjaisin sen perään aika uskottavasti, joka tuntui kerrankin auttaneen. Kun hain Gtasbyn anteeksi pyydellen pois, niin silloin se tietenkin alkoi uudestaan ärräämään. Tämä meni onneksi nopeasti ohi ja loppu ajan odottelut meni mahtavasti. Kyllä tämä tästä!

RIP hihna.

Olen etsinyt hullun lailla meille uutta treenilelua, sillä paikka, josta ostin matonkuderinkulat, sulki ovensa. Kävin monessa liikkeessä kysymässä, etsin netistä ja tuskailin. Sitten tapasin käsitöitä taitavia kavereitani, tungin lelun kaikille ihmeteltäväksi ja Emman ihanuus tajusi heti lelun olleen virkattu. Kymmenessä minuutissa minulla oli uusi parhauslelu Käpylle ja hetken päästä toinenkin! Aivan mahtavaa! Tapasimme myös ihanaa Miina-walesinsprinkkua, jonka turkki oli kuin silkkiä ja pentuhampaat nauelanterävät! Gatsby oli mitä parhain leikkisetä, minä olin ilkeä kynnenleikkaaja ja Heini otti kiitokseksi tässä näkyneet kuvat ihanuuksista.

Kuvat Heini Vuorinen