tiistai 15. lokakuuta 2019

Pelastuspohdintaa

Käytiin Hawkin kanssa kokeilemassa pelastuskoirien haun peruskoetta. Positiivisena asiana mainittakoot, että pääsimme pienen puolitoistavuotiaan paimeneni kanssa huomattavasti pidemmälle kuin Gatsbyn kanssa koskaan eli ihan kokeeseen asti! Ongelmaksi muodostui kuitenkin se vanha kunnon luoksepäästävyysrivistö. Se vahvistussanan luoksepäästävyys ja siinä olevat muut koirat. Gatsbyn kanssa ei koskaan kokeisiin menty, kun se ei kestä toisten uhoamista alkuunkaan vaan ilmoittaa takaisin olevansa pahin ja isoin äijä maailmassa. Turpaan saatte, ken haluatte! Hawk on paljon sosiaalisempi ja väistäväisempi, mutta sillekin tuotti suuria ongelmia toisten koirien käytös rivissä. Se ei kestä painetta tai uhkaa kovinkaan hyvin ja siihen kohdistui molempia ja vielä harvinaisen paljon. Yksi koira ilmoitti ihan tosissaan möyhentävänsä muut ja meidän viereinen koira otti siitä paljon kierroksia (kuten Hawkikin). Niinpä vieruskaveri murisikin aikalailla ja Hawk puolestaan antoi ahdistuksensa kuulua. Se tuijotti meikäläistä syvälle silmiin ja huusi minkä pienistä keuhkoistaan irti sai (mikä on aivan järjettömän paljon!) Lopulta meidät siirrettiin rivistön rauhallisempaan päähän ja Hawk pystyi hieman hengittämään. 


Harmittaa ihan hitokseen, että taas ollaan vanhan tutun ongelman äärellä. Vaikka Haukkis ei kellekään mitään tee ja sen toisiin kohdistuneet huudot olivat minimissään, niin se ei selvästi kestänyt tilannetta. Enkä tiedä, voinko saada sitä koskaan sitä kestämäänkään. Voinko pyytää koiraltani, että seuraa minua riviin, jossa sitä koko ajan uhataan? Vielä tuo pieni musta luottaa muhun. Luottaako kauaa? Gatsbyn kanssa suhde meni tosi huonoon kuntoon juuri samasta syystä. Minä raahasin sen viikko toisensa jälkeen riviin räyhäämään. En aio viedä Hawkin kerta toisensa jälkeen toisten räyhättäväksi. 


Hawk oli suoritusvuorossa ensimmäinen eli se tosiaan pääsi maastoon ääntelystään huolimatta. Niin pääsi kaikki muutkin. Haukkis ei kuitenkaan ehtinyt palautua riittävästi sille hyvin kuormittavasta tilanteesta. Koitin leikittää sitä, mutta sille ei lelu kelvannut. Se hoiti vapaana siirtymisen nätisti, mutta ei meinannut mennä maahan käskystä. Se oli myös kuin pieni vieteri koko paikallaolon ajan vaikkakin pysyi kiltisti paikallaan. Tosin nousi istumaan. Lopulta, kun vihdoin pääsimme metsään, oli pieni koiruni aika eksyneen näköinen. Se lähti alkuun innokkaasti, mutta jäi kuitenkin nyhjäämään yllättävän lähelle. Ensimmäinen maali nousi melkein meidän ollessamme sen vieressä ja toinen ei noussut ollenkaan, kun en lähtenyt tukemaan sitä. Hawk katsoi isoa kiveä, jonka toisella puolella maali olisi ollut, mutta ei lähtenyt itse suorittamaan tehtävää. Ei, vaikka kiven takana olisi ollut tuttu ja turvallinen ihminen.


En ottanut mitään paineita kokeen läpäisemisestä. Tuo on vielä kovin nuori eikä sillä tietenkään ole vielä ihan kauheasti kokemusta. Maastokin oli harvinaisen märkä, joka selvästi tuotti omat haasteensa. Eikä vain sen takia, että tuo ui jokaisessa löytämässään ojassa! Silti lopputulema on aika harmistunut, koska tosiaan se meidän (tai mun) ikuisuusongelma oli jälleen käsillä. Ne toiset koirat. Ne toiset koirat, jotka saa käyttäytyä huonosti, jopa uhkaavasti. En ihan oikeasti tiedä, haluanko viedä tuota pikku herkkistäni enää yhteenkään kokeeseen. En ainakaan halua viedä sitä enää yhteenkään samanlaiseen riviin. Ehkä käydään katsomassa kokeita läpi sillä mentaliteetilla, että jos tulee yksikin uhkaus Hawkia kohtaan, niin luovutaan saman tien. 

Turhauttaa. Isosti. Jälleen kerran.

lauantai 3. elokuuta 2019

Tällä kertaa ei polvi parantunut pojasta vai mites se meni?

Varoitus: tämä postaus sisältää avautumisen! Mutta aloitetaan ensin minun täydellisestä Haukkiksestani, joka kävi tänään virallisissa näytelmissä. Hän käyttäytyi kehän laidalla pääosin hienosti ja rauhallisesti sekä näytteli osaavansa juosta ja seistä kehässä kuin hienoinkin mallipoikkeli! Selvisimme päivästä hyvin rennosti, mikä lämmittää omaa mieltäni valtavasti, koska pentunen on kehittynyt niin hienosti itsensä hillitsemisen taidoissaan! Ikävä kyllä näyttelytuomari ei ollut yhtä haltioitunut koirastani kuin minä vaan Helin Tenson antoi Haukalle tänään tyydyttävän tämmöisin sanoin:

Koira muistuttaa tyypiltään enemmän bordercollieta kuin australianpaimenkoiraa. Neliömäinen, korkearaajainen ja kevytrakenteinen. Turhan kevyt pää urokseksi. Ruusukorvat. Erinomainen ylälinja ja häntä. Eturinta saisi olla korostuneempi. Rintakehä pyöreämpi ja syvempi. Erinomaiset kulmaukset. Turkki ei parhaassa näyttelykunnossa. Liikkuu hyvällä askeleella. Tyypin virheestä alennettu arvosana.

Hawkin siskoa sentään arvostettiin hieman enemmän ja Seija saikin hienosti EH:n eli ihan häviölle ei tämä perhekunta jäänyt!

Kuva pöllitty kasviksen FB sivulta ja Mikko Harjola sen on napannut
EH Seija vertailuksi ja samoilla spekseillä lainattu kuin Hawkinkin kuva
Ja nyt se avautuminen. Miksi on niin yleistä, että käyttölinjaisia eli kevyempiä ja karvattomampia ausseja ollaan aina ja koko ajan vertaamassa bordercollieihin? Joutuvatko muiden rotujen edustajat kuulemaan omista koiristaan samaa esimerkiksi joku vankempi bc olevansa jo aussie? Itse en käy näyttelyissä kuulemassa täyttääkö koirani jonkun toisen rodun rotumääritelmää vaan miten se vastaa juuri oman rotunsa määritelmää. Ymmärrän, että Hawk on siro ja kevyt sekä vähäkarvainen, mutta tekeekö se siitä bc:n? Eikö rotumääritelmässä oikeasti ole kohtia, joita se ei täytä vai pitääkö tuomarin mahdollisesti henkilökohtaisa mieltymystä paikkailla vertailemalla koiraani toiseen rotuun? Jos Hawkilla on vaikkapa liian pieni pää näyttelylinjaisiin verrattuna, niin eikö sillä ole tällöin puutteellinen sukupuolileima eikä automaattisesti puutteellinen rotuleima? Jos Haukan sisko luetaan erittäin hyväksi rotunsa yksilöksi, niin miksi Hawkia verrataan "naapuri rotuun"? Koska tänään ainakin tuli se fiilis, että jos sen laittaisi narttukehään, niin se olisikin taas jo auspai.

Loppuun vielä vertailuksi Gatsbyn näytelmä kuva sen ollessa vajaa 2 v

Pointtini ei siis ole niinkään valittaa mielestäni eri tavoistamme lukea rotumääritelmää tämän päivän tuomarin kanssa vaan juurikin se, että sen pitäis olla ainoa mittari, jolla koiraani näyttelyissä arvostellaan. Tämän määritelmän sisällä otan koirastani kaiken perustellun kritiikin mielenkiinnolla vastaan. Sitäkin meinaan tänään paljon onneksi sain, kuten monesta kohtaa oikein kiva arvostelukin sen osoittaa! Jotenkin tuntuu hieman huijaukselta ja perättömältä perustelulta viitata toiseen rotuun. Varsinkin, koska uskallaan väittää, että vaikka joku rodusta erehtyisikin, niin viimeistään Hawkin tavasta kantaa itsensä ja liikkua, sen pitäisi vähänkään harjaantuneempi silmä erottaa auspaiksi bc:n sijaan. Hyvänä esimerkkinä rodunomaisuudesta olivat ne kaksi ihmistä, jotka minulle tulivat itse aussietani kehumaan ennen kuin olin saanut edes kehänumeroani esiin. Toisin kuin koulutettu tuomari, he osasivat tunnistaa Hawkin rotuisekseen jo kaukaa. 

Summa summarum: yleinen toiveeni näyttelytuomareille on siis se, että pitäytykää arvosteltavana olevan koiran rotumääritelmän sisällä. Löytäkää sieltä ne puutteet ja osumat. Sen pitäisi olla se ainoa relevantti mittatikku näissä mittelöissä.


keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Hawkin viralliset luustokuvat

Hawk sai synttärilahjaksi minulta pienen pöhnän eli käytin sen virallisissa luustokuvissa. Varsinkin pienenä pentuna se teloi itseään lenkeillä siihen tahtiin, että keskeytin useamman lenkin lyhyeen kolmijalkaisen pennun takia. Onneksi tästä toilailusta ei ollut mitään näkyvi merkkejä luustossa vaan kaikki muu oli just eikä melkein niin kuin voisi toivoa paitsi lonkat. Molemmat lonkkamaljat ovat ihannetta matalammat ja oikea malja hieman liiankin matala. Tästä syystä Haukkis saikin eripari onkat eli B/C. C-lonkkakin on onneksi ihan siisti eikä ainakaan toistaiseksi esteenä yhdellekään meidän suunnitelmista. Virallinen agi-lupakin siis täten saatu! Toki rehellisesti sanottuna oma mieli olisi rauhallisempi, jos molemamt olisivat olleet sen B, mutta koitan nyt vain hiljentää sen typerän nalkuttavan huolen äänen tuolta takaraivostani.



maanantai 25. maaliskuuta 2019

Hawkin ensimmäinen vuosi

Hawk, Haukka, Haukkis, Härveli, Pentu Prrrkele, Teini Hirviö. Näillä nimillä minä tuota mustaa pikku puikulaa useimmiten kutsun. Ikävä kyllä se kutsu on alkanut vain toimimaan hieman valikoivasti, kiitos siitäkin oi tuo kaikista ikäkausista ihanin; teini-ikä! Hawkista lähtee edelleenkin ääntä. Ja paljon. Kaikki tunteet ilmoitetaan äänellä ja niitähän myös riittää. Edelleen paljon. Kiihtyminen on herkässä ja siihen vielä päälle vähän epävarmuutta lisukkeeksi. Tätä pentuetta suunniteltaessa naureskelin, että voi sitä ihmispoloa, joka saa pennun, jolla on Kaijan nopeus yhdistettynä Gatsbyn kiihkoon. Vielä pari kuukautisena Haukkis niitti kiitosta helppoudestaan ja sitä se todellakin oli. Ehkä minun helpoin pentuni. Mutta sitten sen ominaisuudet puski pintaan, joita pienen pennun pää ei vielä osannut handlata. Ja voihan huh sentään sitä henkistä hikeä ja hengästymistä, mitä tuo minulle on aiheuttanutkaan!

Pakollinen 1 wee pönötys.


Mutta samalla Haukkis väläyttelee sellaisia timanttisia piirteitä itsestään, joita ihailen ihan yhtä hengästyneenä. Sillä on uskomaton työmoottori ja se todellakin valitsee työn ennemmin kuin häiriön. Eli kunhan saan saatettua sen oikeaan moodiin, niin hitto se on upea! Valitsee hakuilun räyhäävälle koiralle vastaamisen sijaan tai viipottaa putkeen vaikka juuri kiihtyi viereisen kentän menosta. Sillä on nopeammat jalat ja reaktiot kuin Gatsbyllä, mutta se myös reagoi paremmin minuun ja nöyrtyy helpommin tahtooni. Toivoin hieman kiltimpää versiota isästään ja sellaisen sain! Hieman olin valmis tinkimään myös kiihkeydestä, mutta sitä tuppaa kyllä löytymään vähintään yhtä paljon. Onneksi silti löytyy useimmiten se yhteys kuitenkin koiraan eli korvat toimivat kiihkosta huolimatta. Hawkilla on muutenkin kehittynyt itsensä hillintä ihan hirmuista vauhtia eli toivoa on todellakin!

Noi simmut!!!

Pelastelussa niin kuin monessa muussakin asiassa, se on tajunnut juttuja todella nopeasti. Ilmaisu on  aika kivalla mallilla vaikka sitä ei todellakaan rakennettu niin huolellisesti kuin Käpyllä. Hawk myös hiffasi esimerkiksi korkeammalla olevat maalit helpommin (tai siltä se ainakin minusta on tuntunut) ja sen motivaatio etsimiseen on upea. Se ei ole ihan yhtä ylitsepursuavan sosiaalinen kuin Käpy, joten maalimieskäytös on ollut helpommin paljon sivistyneempää. Jossakin vaiheessa Hawk oli motorisesti todella levoton, mutta on onneksi rauhoittunut selvästi. Kotona varsinkin eron huomaa, kun kukaan ei steppaile ympäriinsä vaan pieni läheisyydenkipeä mustuaiseni liimaantuu mieluummin lähelleni makoilemaan. Jalat vievät edelleen todella kovaa, mutta kroppaan on tullut hillintää ja hallintaa selkeästi enemmän. 

Vielä se on Gatsbyä pienempi.

Paljon onnea pieni palleroiseni! Innolla odotan, mikä sinusta vielä kasvaakaan! Yksi asia, mitä olen koko tämän vuoden yrittänyt turhaan kameralle saada tallennettua on Haukan vieno pieni hymy. Huomasin sen ekan kerran, kun laumamme oli kasassa kesän matkustelujeni jälkeen. Silloin kolmen kuukauden ikäinen Haukkis hymyili sekä minulle että Gatsbylle, kun tapasimme kahden viikon eron jälkeen. Nykyään se hymyilee minulle aamuisin ja ollessaan erityisen hellyydenkipeä. Se on semmoinen nopea pieni wirne, joka on ehkä suloisinta ikinä! Muutenkin tuo on niin järjettömän söpö, etten meinaa kestää!

Söpöööööö!!!!

maanantai 14. tammikuuta 2019

Vuoden agitavoite täyttyi

Nyt pääsi käymään niin hassusti, että tälle vuodelle asettamani päätavoite aksassa meni täyttymään eli saatiin ensimmäinen (muttei toivottavasti viimeinen) nolla kolmosissa! Hieman oli Käpyni kurittomalla tuulella ja meinasi mennä omiaan, mutta päätti lopulta tulla ohjauksiini. Pienistä possuiluista tuli kuitenkin mutkia matkaan sen verran, ettei aika riittänyt palkintosijoihin. Ei nyt oltu nollan tehneistä onneksi hitaimpiakaan, mutta neljänniksi jäätiin. Kiitos live streamin, pystyin näkemään, että menikö rata siten, miltä se tuntui ja tosiaan koirani ei tehnyt ihan parastaan vaan oli koko radan hieman omalle radalleen lähdössä. Pieni liukas saippuapalaseni meinasi koko radan lähteä näpeistäni ja tämä näkyy tosiaan siinä ajassa sekä etenemässä. Tästä nollasta kuitenkin tuli hyvä mieli niin monella eri tasolla, sillä jos pistämme parastamme, niin voimme oikeasti päästä lähelle kärkisijoja ja sitä sertiä. Lisäksi mikään kohta ei ollut meille liian vaikea näilläkään radoilla ja itse muistin ne täysin kivuttomasti, vaikka makseilla oli omat radat eli niitä ei päässyt näkemään ja opiskelemaan täten etukäteen.

Tämmöinen rata saatiin nollana läpi (Kuva pöllitty NaamaKirjasta tuomarilta itseltään eli Anne Savioja)



Kahdella muulla radalla eli ensimmäisellä ja kolmannella Gatsbyn Kisa Vire oli täysin tapissaan ja se ei kuunnellut pätkääkään vaan suoritti ihan omia ratojaan. Positiivista oli kuitenkin ehdottomasti näilläkin radoilla se, että rimat pysyivät sekoilusta huolimatta ja Käpy teki nätit kontaktit. Nyt kun onnistuisin kertomaan tuolle otukselleni vielä, että vähän vähempikin kiihko riittäisi, niin meillä voisi mennä aikas hyvin! Gatsby meinaan käyttäytyi huomattavasti kivemmin kisapaikalla kuin viimeksi vaikka halli oli täysin vieras ja väliaidat paikoin hiukan matalat (eli koira näki yli ja yleensä kiihtyy voimakkaasti kun näkee toisten suorittavan rataa). 

Kuvan koira ei liity tapaukseen ;)

Koska uutta vuotta ei olla ehditty elää edes tammikuun puoleenväliin, niin on ehkä pakko asettaa uusi Virallinen Tavoite, joka on koittaa nyt saada se ensimmäinen serti kolmosista. Tosiasiahan on, että meillä on hieman kiire asian suhteen, jos tuosta ikinä agivaliota yritän leipoa. Jos ekan sertin kanssa venyy kauhean myöhään, niin ei tuo enää joskus seniorina niitä puuceitä ainakaan päihitä. Jos aina jäädään hilkun päähän, niin sitten on varmaan pakko vaihtaa joko juoksarit tai hankkia Käpylle nopeampi ohjaaja. Tai sitten vain kuopata ne valiohaaveet. Se vain olisi ihan sairaan siistiä saada tuolle AVA. Noin, sekin sanottu ääneen. Katsotaan, mitä masennusta tämä vielä aiheuttaakaan.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Kolmosten korkkaus

Käytiin Gatsbyn kanssa korkkaamassa eilen agilityn kolmosluokka ja radat oli haastavia, mutta ei mahdottomia vaikka kaikilta hylätty tulikin. Olin jo etukäteen kauhulla katsellut Marko Mäkelän ratoja, sillä niissä tuntui riittävän tekemistä alusta loppuun saakka. Monella muulla tuomarilla kun tuntuu olevan pari kimurantimpaa juttua, niin Markolla niitä on ehkä 17. Eikä ratoja ole myöskään liian lyhyiksi tehty. Hieman siis jännitti, että miten meidän kisoissa kävisi. Meno oli onneksi kuitenkin paikan päällä todella rentoa ja rataantutustumiseen annettiin mukavasti aikaa. Toki helpotti myös se, että maksit olivat viimeisinä, mutta arvostin silti meille annettua aikaa. Oikeasti tuntui siltä, että ehti painaa radan mieleensä ja ilokseni voinkin kehua, etten unohtanut yhtäkään rataa kaikkine mutkineen!

Juoksemisesta haaveileva, mutta poseeraamaan pakotettu Käpynen

Eka rata oli korvatonta kaahottamista Käpyn osalta, koska Kisa Vire, mutta muuten meillä olisi ihan oikeasti ollut mahdollisuuksia selvitä siitä, mikä on hyppäreillä pienoinen ihme! Toinen rata oli oikeasti ehjä kokonaisuus, jolla koira teki mitä osasi. Minä vähän jätin sen yksin, jolloin tippui rima ja pelkäsin liikaa, että se menisi puomille (plus olin niin yllättynyt, ettei hylkyä ollut tullut vielä) että ohjasin huonosti, jolloin se hylky sitten tulikin. Viimeinen oli taas jotain aika kammottavaa, joten ei siitä sen enempää. Alla piirrokset, jotka lainasin tuomarin postauksesta NaamaKirjan puolelta. 


Suurin juttu oli kuitenkin se, että vaikka hypyt oli tapissaan, alusta vieras ja esteet myös, niin Käpy piti ne rimat todella hyvin! Edes se korvaton hyppäri ei tuottanut miljoonaa tippunutta rimaa! Plus koirani osaa vaikka ja mitä ja eilen se pääsi kerrankin hyödyntämään sitä itsenäistä osaamistaan ihan eri tavalla kuin aiemmin. Vihdoinkin tuntui siltä, että kaikki se treenaaminen on ollut jotain ihan oikeaa juttua varten! Vaikka muutama harmituksenkin paikka eilen tuli, niin eniten olen oikeasti aikas ylpeä pienestä agiotuksestani! Kolmosissa käyty, niistä selvittiin hengissä ja kisainto ei edes kokenut totaalikuolemaa!

Tässä video JANKKin live streamiin ja siellä kohdassa 6:56:02 etiäpäin voi katsoa meidän oikeasti agilityltä näyttävän vedon. Muita ratoja en ole uskaltanut katsoa itsekään enkä niitä kenellekään myöskään suosittele (ellei halua tuntea mm. myötähäpeää?)