Epätoivon kautta toivoon!

Heräsin herätyskelloni pirinään. Yksi monista selkeistä merkeistä siitä, että on tullut oma jaksaminen ylitettyä, sillä herään normaalisti aina hetkeä ennen kellon soittoa oli aika mikä tahansa. Koitin epätoivoisesti torkuttaa, mutta samalla tajuntaani hiipii se tosiasia, etten saisi sohvalla enää mitään järkevää asentoa. En ole kahteen yöhön pystynyt taaskaan nukkumaan sängyssäni. Iltaisin ahdistaa eikä Eddie ole enää käpertyneenä pienenä oranssina tukena selkääni vasten. Koitin kuitenkin ravistautua eroon väsymyksestäni, sillä edessä oli kauan odotettu päivä! Ulkopuolista koulutusta pelastushommaan, vieläpä nimenomaan kertovaan ilmaisuun melkoisen pätevän tyypin nimeltä Minna Löfmanin muodossa!

Täyttä höyryä eteenpäin!

Saavuin paikalle innokkaana ja toiveikkaana. Näkisikö alan taitaja jotain heikkouksia meidän ketjussa, joita tulisi korjata tai antaisiko vinkkejä, miten saada ilmaisusta vieläkin parempi? Olin heittänyt kouluttajaa hyvin rönsyilevällä maililla aikaisemmin, kun toivottiin oman koiran esittelyä. Halusin apua maalimieskäytökseen ja ketjun kestävyyteen häiriössäkin tai vaikkapa lähekkäin olevien maalimiesten työstämiseen. Toivelistaus oli aikas pitkä. Hyvä fiilis kaikkosi kuitenkin, kun Minna halusi meidän ensin ottavan koirat autosta ja käsky kävi tehdä niiden kanssa itsekseen mitä nyt kukin halusikaan höntsäillä. Koska hallinta oli mennyt kaikkea muuta kuin hyvin pari päivää sitten, en ollut kauhean innoissani. Päätin kuitenkin, että nytpä otammekin tarpeeksi etäisyyttä, kun kukaan ei ollut käskyttämässä heti riviin ja ulkona olisi tilaa vaikka naapuripitäjään saakka! Panostin heti erittäin rauhalliseen autosta ulos tuloon ja Gatsby olikin mahtavasti kuulolla. Tästä tämä lähtee ajattelin tyytyväisenä! Kun neljä tassua olivat tukevasti maan kamaralla, niin ärinä alkoi saman tein joten päätin viedä koirani kauemmas rauhoittumaan. Tuijotus ja ärinä kuitenkin olivat ainoat asiat, mitkä Gatsbyn päähän tänään mahtui enkä saanut sitä hommiin kanssani. Panostin löysään hihnaan, palkkasin heti naksulla pienestäkään minuun kohdistuvasta mielenkiinnosta ja kehuin rauhallisesti, jos häntä laski edes hieman. Lopulta ajauduimme kuitenkin aina vain kauemmaksi koittaessani hakea ärsykekynnyksen alittavaa etäisyyttä. Sellaista ei kuitenkaan tullut vastaan. Alkoi harmittaa, hävettää, kiukuttaa, nolottaan ja kismittään. Ennen kaikkea tunsin syvää syyllisyyttä ja kaikin puolin epäonnistuneeni jälleen kerran. Kirosin itseäni ja käytöstäni torstailta. Miksi menin luulemaan, että saisin Gatsbyn millään napit vastakkain asettelulla rauhoittumaan? Miksi minä en onnistunut siinä, missä kaikki muut? Koirani tuijotti toisten tekemistä ärinä mielessä ja minä kateellisena. Miksi minä en saa meitä onnistumaan?

Olin jo luovuttanut siinä vaiheessa, kun muut olivat lopettaneet onnistuneet suorituksensa ja Minna tuli meidän luokse. Seisoin vain ärisevän koirani hihnan päällä ja tunsin itseni hyvin pieneksi. Olin syvällä häpeän syövereissä: häpesin itseäni ja koiraani ja sitä, että taas oli maailmassa mutama uusi ihminen lisää, jotka olivat todistamassa sitä häpeänäytelmää joka on me. Itsehillintäni petti ja kaivoin häpeäkuoppaani syvemmäksi itkemällä pikkutytön tavoin kaikkien edessä. Minun on vaikea ottaa vastaan sitä, kun joku muu on minulle tälläisessä mielentilassa ystävällinen, jopa ymmärtäväinen. Tällä kertaa oli minun vuoroni esitellä miltä meidän melt down näyttää. Turhautumiseni oli sanoin kuvailematonta enkä ole tuntenut itseäni yhtä avuttomaksi kovinkaan usein. Juttelimme Minnan kanssa hetken jos toisenkin. Sain vaihteeksi uteluita siitä, oliko kyseessä kenties ensimmäinen koirani. Eipä ole ei. Minä vain en osaa. Minna lohdutti, etten ole ainoa, jolla on tämä ongelma eikä sitä tarvitse hävetä. Kuitenkin yritän kouluttaa itseäni ja koiraani, joka on se tärkein askel oikeaan suuntaan. 

Minna antoi yhdeksi vinkiksi treeneihin sen, että Gatsbyä voi ottaa autosta ulos ilman, että se pääseekään etsimään. Koira siis ulos autosta, hallintaan, pieni kävely ja takaisin autoon. Tämä toivottavasti pitkällä tähtäimellä laskee sen kierroksia treenaamisen suhteen ja vähentää muille kiljumista. Tämä otetaan käyttöön, jos vain mahdollista eli en joudu olemaan koko muuta treeniaikaa muille maalimiehenä. Muutenkin puhuttiin porukalla, että minulla pitäisi olla joku rutiini, minkä aina suorittaisin treeneissä. Ideana mielestäni hyvä ja toivottavasti rauhoittava, mutten vain tiedä mikä meidän rutiinin tulisi olla. Yksi treenikaverini viikko sitten huomautti, että Gatsby tulee alueella autossa huutaen. Tai siis kun auto sammuu, niin tuo kiljuu innoissaan. Tämä olisi hyvä katkaista vaikka rauhoittavalla kävelyllä ettei se mielentila jäisi päälle. Oikein hyvä idea myös! 

Meidän suurin ongelma on mielestäni se, etten osaa korjata käytöstä ja kiihdyn lopulta koirani mukana. Silloin en kuuntele itsekään ohjeita treenikaverielta, joten ei ihme ettei koiranikaan kuuntele minua. Olemme yhdessä epävastaanottavainen möykky hermostuneisuutta. Treenien jälkeen Iris tarjosi belgianherrasmiestä Jediä meille treenikaveriksi. Olin kuuden tunnin päivän jälkeen kaikkea muuta kuin innoissani, mutta onneksi Iris potki minua eteenpäin. Otin ensin Gatsbyn autosta ja menin kauemmas Iriksestä, joka otti Jedin hihnaansa. Iris ja Jedi kävelivät edestakaisin pienen matkan päässä ja minä vein Gatsbyä koko ajan lähemmän. Se oli rento, häntä oli alhaalla ja me jo naureskelimmekin, ettei Käpy Jedistä välitä. Sitten lähdimmekin kävelemään rinnakkain (muttei ihan lähekkäin) samaan suuntaan ja Käpyn häntä nousi heti. Tehdessämme käännöksen oikealle ja Jedin näin tullessa "meidän suuntaamme" Gatsbyltä alkoi tulla urinaa. Minä koitin viedä sen pois tilanteesta, jottei sen hermo palaisi enempää. Onneksi Iris suositteli tilanteeseen jäämistä. Me vain jatkoimme kävelyä ja vaikka se tapahtuikin hetken hihna hyvin kireällä, niin Gatsby ei tulistunut yllätyksekseni enempää. Se ärräsi ja purrasi jokun verran. Sitten lopetti, kunnes alkoi ärsyttämään, että joutui edelleen olemaan tilanteessa, jolloin se päästi vielä protesti rääkynän. Tämän jälkeen se kiskoi hetken innoissaan Jediä kohti ja lopulta muisti taas minun olemassaoloni ja namini. Lopputuloksena siis onnistunut käppäily vaikkakin höpötin koiralleni hermoillessani aivan liikaa (mistä Taru juuri viikko sitten huomautti!) Harjoitus oli kuitenkin omalle mielenterveydelleni mitä parasta lääkettä. Sain rauhallisia ohjeita, jotka tuntuivat hyvältä noudattaa ja ne oikeasti vielä toimivat! Se helpotuksen määrä varsinkin aamun epätoivoon verrattuna oli aivan käsittämätöntä! 

Nokka ylös ja kohti uusia haasteita! Tai vanhoja haasteita, mutta uusin tavoin!

Minulle ehdotettiin päivän aikana neljän eri ihmisen toimesta kastraatiota. Itse olen kuitenkin ollut sitä mieltä, ettei Gatsbyn ongelmat johdu vain sukupuolivietistä vaikkakin uroksiin kohdistuukin. Samaa mieltä oli onneksi myös ainakin Iris ja Taru eli en ole vain luuloharhainen tai ainakaan harhoissani yksin!  Gatsby on myös muuttunut nyt lyhyellä aikaa todella paljon enkä aio leikata sitä ainakaan ennen kuin se on mielestäni "aikuinen". Se on parhaassa "olen iso uros"-iässä ja aika parantaa tätäkin vaihetta. Toki nyt yritän ettei tästä toimintamallista muodostuisi lopullista tapaa. Vaikka koirassani onkin ominaisuuksia, jotka käytöksen on aloittanut, niin minä alkuun pahensin käytöstä ja se on saanut sitä nyt myös aika paljon toteuttaa. Pallien poisto ei mielestäni todellakaan ole mikään varma tai edes todennäköinen ratkaisu pulmaan. Toki voisi viedä sen pahimman terän pois, mutta en tiedä onko se sen arvoista? 

Tästä tunteiden vuoristoradasta pääsemme vihdoinkin siihen aiheeseen, josta alunperin kuvittelin kirjoittavan tämän päivän blogitekstin. Se koulutus! Se kauan odotettu, kertovan koiran koulutus! Alkuun jokainen koirakko otti "näyte" kierroksen eli maalimies meni helppoon piiloon ja koira päästettiin perään. Minna halusi nähdä, miten ketju toimi. Ja toimihan se! Gatsby oli mitä paras pieni pelastusliitäjä! Meidän ilmaisussa ei kuulemma ollut mitään vikaa! Sitten Minna itse meni etsittäväksi Gatsbylle, kun olin meidän pussausongelmasta puhunut. Ongelma, jota ei tietenkään esiintynyt tänään. Gatsby oli mennyt loppuun asti, tehnyt uukkarin ja pilistänyt minulle ilmaisemaan. Koska en meinannut uskoa tätä todeksi, niin kokeilimme vielä kerran, mutta Minna ei saanut pusun pusua vaikka oli kyykyssä maassa ja kuulemma vielä oikein kääntänyt poskensa tyrkylle.

Näin iloinen pikku etsijä mulla oli mukana ♥ (Kuva Taru Jokinen)

Toisella kierroksella yritimme ottaa lähekkäisiä maalimiehiä, mutta tuuli muutti koko ajan suuntaansa ja kaikki löytyivät ihan omilla lähetyksillään. Koirani käyttäytyi edelleen hienosti ihmisten luona eikä edelleenkään suostunut pussaamaan ketään hengiltä! Sain kuitenkin parempaa ohjeistusta annettavaski maalimiehille eli itseä pitää ja saa sekä kannattaa suojata. Suojaus kuitenkin kannattaa tehdä laittamalla käsi jämäkästi itsensä ja koiran väliin eikä väistämällä Käpyä. Tämä toimi ainakin tänään upeasti! Minna muistutti, ettei maalimies saa missään nimessä olla uhkaava eli ohejistukseen kannattaa todellakin kiinnittää huomiota. Saimme usutusta korjaamaan ärjyntä käytöstämme, jotta pääsisimme peruskokeeseen. Tätä tavoitetta kohti siis!