Järkytyksiä

Ensinnäkin olen järkyttynyt siitä, kuinka laiskasti olen päivittänyt blogia. Varsinkin, kun melkoisen paljon on mahtunut ohjelmakalenteriin. Tästä alkaakin nyt sitten pieni purku-urakka.

Sunnuntain pelastustreenit olivat isoin järkytys, mitä olen Käpyläisen kanssa saanut kokea. Meille oli suunniteltu todella hauska puuhailusuunnistus ympäri Lahden keskustaa ja sen liepeillä. Tehtävät tuli toimittaa ryhmänä ja tästä meidän murheet sitten alkoivatkin. Omasta autostaan vapautettu nuori lagottouros murisi heti Gatsbyn nehdessään, josta oma teinini otti järkyttävät herneet nokkaansa. Tämän jälkeen seuraavat minuutit oli aika haastavia käveltäviä, mutta lopulta pojat rauhoittuivat. Mutta vain hetkeksi... Aina välillä ne bongasivat toistensa katseet ja rähinä jatkui. Gatsbystä oli selvästi tylsää vain talsia hihnassa, joten aikaa oli kiva kuluttaa olemalla isoin remmirähjä, mitä kaupunki oli koskaan saanut kunniakseen kokea. Se kiljui, huusi, murisi ja ärisi. Sitä ei rauhoittanut kielto, nami, lelu tai kehu eikä edes oikeastaan pidempikään välimatka (koska tällöin alettiin huutaan toisten perään ihan eri sävyyn). En saanut mitään otetta koiraani ja aloin olla aika kypsä koko hommaan. Itse tehtävät (erinäiset paikallaolot, nostelut, kapulankannon, hissimatkat, bussi- ja juna-asemien läpikävelyt yms.) se suoritti kuitenkin hyvin. Siirtymät vain olivat omistajalle vähän rankkoja. 

Tälläisiä patsaita löytyypi Lahdesta. (Kuva Maarit Niemi)

Hieman ennen lähtöpisteeseen paluutamme, hihnan päässä oleva teinihirviö katsoi minuun ja sen häntä alkoi heilua hulluna. Gatsby oli ihan sen näköinen, että "ai säkin oot täällä!? Ai kun kiva!" Lepertelin sille tässä vaiheessa ja se oli aivan tohkeissaan. Se oli selvästi onnellinen, että minäkin olin tullut sen kauhean hihnan toisessa päässä roikkuneen ämmän lisäksi... Sain onneksi treenien jälkeen vertaistukea ja suklaata sekä tiimimme bongasi hyvin vähän voitolta tuntuneen ykkössijan. 

Maanantaina oli rallyn vuoro ja sama ongelma kohtasi meitä kuin viikkoa aikaisemminkin. Eli ne viereisellä kentällä agilityä harrastavat koirat. Tällä kertaa onneksi homma sujui jo paremmin ja Gatsby keskittyi kivasti tekemiseen. Itse yritin painaa radan hullua vauhtia etiäpäin, ettei se vain ehtisi miettiäkään aksaavia häiriöitämme. Tässä vaiheessa sain kouluttajaltamme käskyn rauhoittua ja yllätyksekseni koirani oli kuulolla vielä tämänkin jälkeen. Se liikutti pientä peppuaan taitavasti ja oli selvästi kiinnostunut tekemisestä. Vuoroaan se odotti rauhassa käskyn alla ja sain olla tyytyväinen. Lopuksi kuitenkin jouduimme odottamaan, että pääsisimme agikäntän läpi pois. Tämä odotusaika oli melko pitkä tai siis tuntui ainakin siltä. Kentällä oleva koira oli melko kiihdyksissä ja Gatsby ei pystynyt enää hillitsemään itseään. Minulla oli taas hihnanpäässä huutava leijakoira ja järkytimme koko hallia melkoisella metelillä. 

Tämän viikon Gatsby  on myös jatkanut tuholaislinjaansa. Se pureskelee nyt aivan ja kaikkea. Jostakin syystä sähköjohdot maistuvat taas ja se on kaivanut hyllystä korista esiin jouluvalot ja jatkojohdon, joita ei enää käyttökelpoisiksi voi kutsua. Tämän lisäksi se oli mönkinyt sängyn alta pistokkeessa kiinni olevan johdon ja aiheuttanut oikosulun sekä kärähtäneen sulakkeen. Onneksi koira on vielä ihan ehjänä. Tosin tänään tulin kotiin melkoiseen meteliin (kolinaan) ja luulin sen jo jääneen johonkin kiinni/jumiin. Mutta mitä vielä! Jätkä vain yritti tunkea itseään pöydälleni varastaakseen jotain kivaa. Yllätin sen itseteosta ja se sai kyllä kuulla kunnolla kunniansa! En kestä, jos tuosta kasvaa toinen Fero! 

Ferosta puheen ollen, se kävi tänään tutustumassa tulevaan hoitopaikkaansa eli koirahoitolaan. Tutustumiskäynnillä heräsin jotenkin siihen todellisuuteen, että se on kehittynyt ihan valtavasti näiden vuosien aikana. Eihän se nyt aivan kotonaan hoitolassa ollut, mutta se ei pelästynyt kertaakaan ketään tai mitään. Hoffilainen söi isonkin miehen kädestä rauhallisesti sekä antoi silittää itseään. Se ei pakittanut tai haukkunut tai hermoillut. Mies meinasikin, ettei se mikään arka ole, vaan normaalin pidettäytyvä hoffi. Intin hieman vastaan, mutta samalla tajusin, että tämä oli myös aika lähellä totuutta. Fero kulki rohkeasti sisällä ja ulkona eikä juurikaan vastannut toisten koirien haukuntaan tai ollut huolissaan aidan toisella puolella juoksentelevasta sakemannistakaan. Itselle jäi erittäin toiveikas fiilis siitä, ettei se varmaan kuolekaan järkytykseen ja stressiin lomani aikana. Se hulluna haukkuva ja karkuun säntäilevä nuori honkkeli konkkeli on kehittynyt oikeasti paljon rauhallisemmaksi ja itsevarmemmaksi hoffilaiseksi. Olen pitkään sanonut, että se on kehittynyt vuosien mittaan paljon. Tänään jotenkin vain näin sen järkyttävän selvästi. Siitä on kasvanut ihan oikeasti kiva koira ♥

Se ihan oikeasti kantoi kapulaa! Ei nätisti, mutta onnistuneesti, jee! :D (Kuva Maarit Niemi)

Fero yllätti myös torstaina olemalla tottelematon ja innokas pieni pelastuskoira! Se tajusi selvästi, mitä sen piti tehdä ja jopa kiskoi maalimiehen perään! Ensimmäinen viuhahti näkölähdöllä, mutta kaksi muuta menikin salaa piiloon. Niin se Ferolainen vaan löysi salapiiloutujatkin eikä olisi hommia halunnut lopettaa. Se ei antanutkaan itseään ihan noin vaan kiinni vaan kävi vuorotellen ihmisiä läpi toiveikkaana sekä "karkasi" vastaantulleen treenikaverin luokse. Se oli ihan hömelöllä päällä, mutta oikein positiivisesti ♥ Yksi treenikaveri sanoikin, että Fero varmaan on nyt tajunnut, mistä kaikesta se onkaan jäänyt paitsi. Se kirjoittaisi kuulemma päiväkirjaansa, että "olinpahan tottelematon tänään. Se oli ihan huippua! Huusin jopa autossakin vähän!" Voi Ferraria! Se on ollut niin iloinen yllättäjä tällä viikolla :)

Gatsby taas ei yllättänyt vaan katosi pitkälle eikä ilmaissut. Hyvä ystävämme ryykääminenkin oli mukana messissä ja järki jäi kotiin. Se oli käynyt maalimiehellä jo kahdesti ennen kuin pääsimme niin lähelle, että sitä kiinnosti ilmaista. Tällöinkin se kävi lähinnä hyppimässä Minnan päällä isolla kivellä ja jäi sen päälle haukkumaan. Minä sen puoleen jatkoin matkaa, jotta koira irtoaisi Minnan sylistä ja Gatsby päätti tulla korkeimmasta kohdasta alas, mistäs muualtakaan? Onneksi viimeinen maalimies kuitenkin nousi sääntöjen mukaan ja onnistumiseen oli kiva lopettaa. Ensi kerralla on kuitenkin tehtävä erilaiset treenit, ettei tämä ei-toivottu käytös vahvistu enempää.

(Kuva Maarit Niemi)

Perjantaina aksailtiin jo toistamiseen. Olemme siis jo vanhoja tekijöitä! Itse en osaa ohjata. En sitten yhtään. Huidon käsilläni ja vaihdan niitä turhaan. Lisäksi tuijotan tyhmänä putkensuuta, vaikka se koira sieltä varmasti ulos tupsahtaakin. En saanut kroppaani tekemään sitä, mitä kouluttaja halusi. Oma napani ei halunnut osoittaa menosuuntaan vaan aina jonnekin muualle. Taisin lopulta onnistua kerran ehkä jopa ohjaamaan suurinpiirtein oikeaan suuntaan? Tänään lenteli lelupalkka ja kierrokset kohosivat. Pariin otteeseen Käpyläisen suussa olikin käteni eikä lelu. Esimerkiksi kun päätin pysäyttää liikkeeni juuri ennen putkea, jolloin koirakin veti jarrut päälle ja nappasikin sen sijaan käteni suuhunsa. On se hyvä, kun tulee koiraltakin suoraa palautetta omista kehitysalueista :D Kaikesta säälittävästä räpellyksestäni huolimatta minulle jäi taas hyvä fiilis ja halu tehdä lisää. Kyllä tämä vielä tästä!

Treeneissä näin myös kaksikin aussieta. Molemmat saivat Käpyläisen näyttämään piskuiselta ja niiden omistajat luulemaan isoa urostani tytöksi :) Gatsby sai kuitenkin kehuja kauneudestaan ja toinen kehaisi sitä paljon omaansa tottelevaisemmaksi. Sillä hetkellä pieni makoili kiltisti paikoillaan käskyn alla, mistä tosin nousi toisen aussie-ihmisen lihapullien perään. Muutenkin se on kyllä kivasti agissa kuulolla vaikkakin haasteena oli se, että Gatsby tiesi lempparilelunsa olevan vetäjällämme. Hyvin se kuitenkin pysyi, kuunteli, yritti ymmärtää ohajaustani sekä leikki kouluttajammekin kanssa. Taisi silläkin siis olla ihan kivaa :)

Olen myös hieman järkyttynyt siitä, että piskuinen papparaiseni meni nyt yhdeksi yöksi koehoitoon työkaverilleni. Vein sen sinne treeneihin mennessäni ja Eddie oli innoissaan sitä leikittävistä pojista. Se oli taas kuin nuori pojan kloppi ja ahne kuin piskuinen porsas. Hetkellisesti oli outoa tulla treeneistä kotiin, jossa ei sängyllä pötköttänytkään oranssia karvakasaa. Huomenna se kuitenkin tulee takaisin kotiin ja toivottavasti kaikki on sujunut kivasti kaikille ja Muttis saa hyvän hoitopaikan lomani ajaksi. Ainakaan vielä kännykkääni ei ole pirissyt hätäviestejä :)