"Onks ne suurinpiirtein kilttejä?"

Näin koiristani kysyi neljävuotias tyttö, joka oli äitinsä ja heidän 7 kk vanhan bokserinsa, Martan, kanssa lenkillä. Martta sai nopeasti Eddien hyväksynnän (ja viileän välinpitämättömyyden sen pusuja kohtaan) ja Gatsbystä nopean juoksu ja leikkikaverin. Feroa ruskea, mielistelevä otus epäilytti suuresti eikä se päästänyt bokseria lähelleen. Nelivuotias tyttö sen sijaan sai silitellä ja jopa halailla sitä ilman protesteja. Ota nyt isosta otuksesta sitten selvää!

Gatsby on ollut tällä viikolla täysin hormooniensa vietävänä. Lähistöllä on selvästi joku juoksuinen tyttö ja pari päivää se lenkkeili varmuudeksi vain hihnassa. Sillä oli ollut jo aika maaninen pissojenlipsutus lenkki edellisenä päivänä ja kun istutin Gatsbyn päästääkseni sen vapaaksi, alkoi pieni koira vinkua nenä pystyssä. Tämä ei todellekaan ole normaalia. Ajattelin, että siinä kohdassa on nyt joku hyvä hajua, että päästän sen vasta vähän ajan päästä irti. Mielini muuttui, kun veti kuin höyryjuna ja vinkui surkeana aina kun pysähdyimme muiden koirien tarpeiden takia. Koska hihnan päässä oli täysin omassa hurmiossa elävä, korvaton otus, niin päädyin pitämään sen ikuisuudelta tuntuneen lenkin ajan hihnassa. Voi sitä autuutta! Kotona se kävi pariin otteeseen piippailemassa takaovella, mutta luovutti suhteellisen pian. Onneksi tämä show oli parissa päivässä ohi ja se on ollut taas normaali itsensä.

Tämän viikon rally-treenit  menivät ihan suht hyvin. Aika pahoja häiriökoiria taas aksaamassa, mutta saimme kuitenkin pariin otteeseen radan suoritettua. Palkkasin vain lelulla, sillä kaikki liikkeet olivat tuttuja. Palkkaa tippui aina, kun se oli ollut useamman liikkeen ajan hyvin kuulolla. Esim puolihuolimattomasta pujottelusta leikkiä ei herunut. Tämä tuntui toimivan hyvin, mutta vire nousi ehkä hieman liikaakin Gatsbyn odottaessa leluansa. Se meinaan alkoi seuraamisessa pariin otteeseen esistämään ja jopa keuli hieman! Yleensä kuulemma tässä vaiheessa käteni oli ollut jo lähestymässä lelutaskua, joten tämä selittänee hetkellisen innokkaat seuruut :) 

Tällä kertaa meillä oli pari ylemmän luokan käännöstä, mistä olin hyvilläni. Haluaisin tosiaan meille hieman lisää haasteita liikkeisiin (eikä vain häiriöön). Tuntuu, että kesällä edistyimme kivaa vauhtia haastavempia ratoja kohti ja nyt olemme palanneet aika paljon taaksepäin. Lisäksi olen erittäin turhautunut siitä, ettei virallisia kisoja ole kovinkaan paljon ja ne jotka ovat fiksun matkan päässä, niin ovat varasijojaan myöten täynnä vaikka heti keskiyöllä ilmoittautuisi. Turhauttaa, kun ei pääse edes yrittämään edistymistä lajissa. Onneksi oli sentään ne epäviralliset, niin saimme vähän taas kisakokemusta.

Mitää sää syöt?

Pelastuskoiratreeneisäs oli aiheena suunnistus. Olin jo vähällä jättää menemästä, koska suunnitus ei ole vahvin lajini ja olen yleensä ollut parini vietävissä. Toinen siis on suunnistanut ja minä olen ollut lenkillä vain mukana. Tähän aikaan vuodesta kun on vielä piemeäkin jo treenien alussa. Mutta kitisin asiasta ja kyllä auttoi! Parini antoi kartan minulle ja auttoi, kun olin epävarma yms. mutta sain suurimman suunnistusvastuun. Alkuun meille molemmille oli hankala hahmottaa, missä olimme emmekä olleet katsoneet kartan mittakaavaa, joten emme tajunneet, kuinka pieniä välimatkat olivatkaan. Pariin kertaan turvauduimme huijaamaan kännykän avulla, mutta ykkösrastin löydettyä oli huomattavasti helpompi jatkaa ihan karttaan luottaen eteenpäin. Onnea oli myös parini tolleri (jonka pepussa teinini vietti omasta mielestään ihanat kaksi tuntia) joka löysi nenänsä avulla rasteiksi piilotetut esineet. Pimeässä niitä olisi ollut ihan turha ihmissilmin koittaa paikantaa. Vaikka menimme muutamaan kertaan hieman eri reittejä, kuin karta perusteella luulin, niin emme eksyneet pahemmin kertaakaan. Koirat tulivat juttuun (vaikka Myy-tollo ei ehkä olisi halunnut Gatsbyä messiin) ja koko suunnistuksesta jäi kerrankin hyvä sekä onnistunut fiilis! Jee!