Käytiin Hawkin kanssa kokeilemassa pelastuskoirien haun peruskoetta. Positiivisena asiana mainittakoot, että pääsimme pienen puolitoistavuotiaan paimeneni kanssa huomattavasti pidemmälle kuin Gatsbyn kanssa koskaan eli ihan kokeeseen asti! Ongelmaksi muodostui kuitenkin se vanha kunnon luoksepäästävyysrivistö. Se vahvistussanan luoksepäästävyys ja siinä olevat muut koirat. Gatsbyn kanssa ei koskaan kokeisiin menty, kun se ei kestä toisten uhoamista alkuunkaan vaan ilmoittaa takaisin olevansa pahin ja isoin äijä maailmassa. Turpaan saatte, ken haluatte! Hawk on paljon sosiaalisempi ja väistäväisempi, mutta sillekin tuotti suuria ongelmia toisten koirien käytös rivissä. Se ei kestä painetta tai uhkaa kovinkaan hyvin ja siihen kohdistui molempia ja vielä harvinaisen paljon. Yksi koira ilmoitti ihan tosissaan möyhentävänsä muut ja meidän viereinen koira otti siitä paljon kierroksia (kuten Hawkikin). Niinpä vieruskaveri murisikin aikalailla ja Hawk puolestaan antoi ahdistuksensa kuulua. Se tuijotti meikäläistä syvälle silmiin ja huusi minkä pienistä keuhkoistaan irti sai (mikä on aivan järjettömän paljon!) Lopulta meidät siirrettiin rivistön rauhallisempaan päähän ja Hawk pystyi hieman hengittämään.
Harmittaa ihan hitokseen, että taas ollaan vanhan tutun ongelman äärellä. Vaikka Haukkis ei kellekään mitään tee ja sen toisiin kohdistuneet huudot olivat minimissään, niin se ei selvästi kestänyt tilannetta. Enkä tiedä, voinko saada sitä koskaan sitä kestämäänkään. Voinko pyytää koiraltani, että seuraa minua riviin, jossa sitä koko ajan uhataan? Vielä tuo pieni musta luottaa muhun. Luottaako kauaa? Gatsbyn kanssa suhde meni tosi huonoon kuntoon juuri samasta syystä. Minä raahasin sen viikko toisensa jälkeen riviin räyhäämään. En aio viedä Hawkin kerta toisensa jälkeen toisten räyhättäväksi.
Hawk oli suoritusvuorossa ensimmäinen eli se tosiaan pääsi maastoon ääntelystään huolimatta. Niin pääsi kaikki muutkin. Haukkis ei kuitenkaan ehtinyt palautua riittävästi sille hyvin kuormittavasta tilanteesta. Koitin leikittää sitä, mutta sille ei lelu kelvannut. Se hoiti vapaana siirtymisen nätisti, mutta ei meinannut mennä maahan käskystä. Se oli myös kuin pieni vieteri koko paikallaolon ajan vaikkakin pysyi kiltisti paikallaan. Tosin nousi istumaan. Lopulta, kun vihdoin pääsimme metsään, oli pieni koiruni aika eksyneen näköinen. Se lähti alkuun innokkaasti, mutta jäi kuitenkin nyhjäämään yllättävän lähelle. Ensimmäinen maali nousi melkein meidän ollessamme sen vieressä ja toinen ei noussut ollenkaan, kun en lähtenyt tukemaan sitä. Hawk katsoi isoa kiveä, jonka toisella puolella maali olisi ollut, mutta ei lähtenyt itse suorittamaan tehtävää. Ei, vaikka kiven takana olisi ollut tuttu ja turvallinen ihminen.
En ottanut mitään paineita kokeen läpäisemisestä. Tuo on vielä kovin nuori eikä sillä tietenkään ole vielä ihan kauheasti kokemusta. Maastokin oli harvinaisen märkä, joka selvästi tuotti omat haasteensa. Eikä vain sen takia, että tuo ui jokaisessa löytämässään ojassa! Silti lopputulema on aika harmistunut, koska tosiaan se meidän (tai mun) ikuisuusongelma oli jälleen käsillä. Ne toiset koirat. Ne toiset koirat, jotka saa käyttäytyä huonosti, jopa uhkaavasti. En ihan oikeasti tiedä, haluanko viedä tuota pikku herkkistäni enää yhteenkään kokeeseen. En ainakaan halua viedä sitä enää yhteenkään samanlaiseen riviin. Ehkä käydään katsomassa kokeita läpi sillä mentaliteetilla, että jos tulee yksikin uhkaus Hawkia kohtaan, niin luovutaan saman tien.
Turhauttaa. Isosti. Jälleen kerran.
