Sotasuunnitelmana reisitarget

Ilmoittauduin innoissani, kun seuramme järjesti Vappu Alatalon motivointiklinikan ja mahduimme Gatsbyn kanssa koirakkopaikalle. Meille kummallekin kun tuo vireen säätely ei ole se helpoin asia, niin odotin koulutusta kovasti! Ettei elämä olisi kuitenkaan liian helppoa, päätti Käpyläisen masu mennä jostakin syystä yön aikana sekaisin. Se kuitenkin joi hyvin, pissasi normaalisti ja olisi syönytkin, ellen olisi ilkeänä ollut antamatta sille ruokaa. Soittelin silti jo aamusta, että mitenköhän meidän osallistumisen laita olisi? Onneksi kouluttaja suostui tulemaan meidän kanssa ulos, niin ei tarvinut viedä Käpyä halliin. Uskon, että masu on sekaisin vain jostain sopimattomasta herkusta, mutta kun koskaan ei voi tietää ja hallilla käy paljon pentujakin, niin en halunnut riskeerata kenekään muun koiran terveyttä. Meidän kannalta sää oli ikävän kuuma ja viileä halli olisi kyllä tullut hommissa tarpeeseen. Plus Gatsby joi yllättävän huonosti autossa (jonka sain onneksi varjoon!), joten se oli kyllä hieman vetelää poikaa.

Pieni killisilmä ♥

Vapun kanssa ensin juteltiin ja kuten olenkin hieman epäillyt, niin pelkkä rauhoittuminen kiihdyttävissä tilanteissa ei riitä. Jossain vaiheessa kun se pato kuitenkin pettää, niin koiralle pitää rakentaa sopivia purkuväyliä. Tajusin, että olen agikisoissa pistänyt Gatsbyä odotellessa vain patoamaan, johon se myös nykyään aika kivasti kykenee, jolloin ei ole ihmekään, että radalla se sitten purkaa kaiken kiihkonsa aivottomaan kisavireeseen. Pitää siis koittaa saada se purraamaan lelussa höyryjänsä ennen kisasuoritusta, niin onnistumisen mahdollisuudet kasvavat varmasti. PHAUn kisoissa Gatsby oli odottelussa kaikkein rennoin, mitä olen sitä vähään aikaan nähnyt, joten se keräsi itseensä vähiten kierroksia ja sen takia kisatkin melkein sujuivat. 

Pureuduimme itselleni siihen suurimpaan murheenkryyniin eli pelastelun luoksepäästävyyteen. Ideana on saada rakennettua sitä kuplaa, jota olenkin lähtenyt nyt todenteolla työstämään ja siihen avuksi reisitargettia. Koitan nyt saada ehdollistettua Käpyn painamaan leukansa reiteeni kiinni ja patoamaan siinä kiihkonsa, jonka pääsee sitten purkamaan siihen maailman parhaaseen leluun, joka odottaa esimerkiksi autolla. Leluun saa sitten purkaa kaiken sen stressin, mitä tilanne koirassa varmasti aiheuttaa. Aloitimmekin tämän rakentamista meidän käsitargetin avulla ja kanssaklinikkalaiset tekivät meille ihmisrivin, jossa harjoittelimme targettiin tuloa. Pidin kämmentä siis reittäni vasten tarjolla ja Käpy tarjosi todella hienosti siihen koskemista! Toki alkuun autoin, mutta lopulta ilman vihjesanaakin. Ulkona oli jonkin verran häiriötä eikä Gatsby ollut ihan parhaassa iskussaan muutenkaan, mutta sain sen silti aikas kivaan työmoodiin. Vappu kehaisikin, että meillä molemmilla sujui harjoitus hyvin ja minäkin kuulemma osasin lukea koiraani! Sain kehuja, että osasin olla rentona, mutta olin itse liian innokas ja kehuin liian kiljahtelevaisesti. Tämä rikkoo sitä meidän kuplaa eli myös omistajan pitää malttaa pysyä rauhallisena. Itse tietenkin olen vain koittanut olla koirasta tarpeeksi kiinnostava, mutta tässä hommassa se ei toimi. Lisäksi kontrolloin Gatsbä liikaa esimerkiksi pyytämällä siltä kontaktia. Vappu sanoi, että ymmärtää oikein hyvin, miksi näin teen (koska levottomasta katseesta voi äityä rähinä) mutta koiralle pitää antaa enemmän tilaa toimia itse oikein. Aion nyt koittaa rakentaa tästä meille sen toimintamallin, joka meidät ensi syksynä pelastuskokeisiin veisi. Reisitargetti kuulostaa helpommalta kriteeriltä toteuttaa kuin pelkkä kontaktin pitäminen. Koiralla kun on mahdollisuus purkaa kiihtymystään painamalla päätään vielä kovemmin jalkaani vasten. 

Ylijäämä kuvasaastetta raunioilta

Mielenkiintoinen koulutuspäivä kaikkinensa ja olisin jäänyt katsomaan loputkin koirakot, jollei omani olisi hieman masuvaivainen. Hieman ehdin huolestua, josko motivointi menisi helposti houkuttelun puolelle sillä omistajan vastuuta koiran motivaatiosta korostettiin luennolla. Pelkoni oli kuitenkin onneksi lopulta turha. Koira nimenomaan koulutettiin olemaan aktiivinen omistajaasa kohtaan. Varsinkin pentujen kanssa tehdyt kuolleen lelun harjoitukset ja luopumiset olivat todella kiinnostavia ja pistin ne korvan taakse Käpy Kakkosen varalle.

Wirneen leiri 2017

Leirin agirata

Tämä päivitys on roikkunut luonnoksissa, sillä koneeni ei ole halunnut olla yhteistyökykyinen. Lähinnä videoiden muokkaaminen tuntuu olevan suhteellisen iäkkäälle koneelleni todella haastavaa ja muokkausohjelma kaatuikin ym. hauskuutti koittaessani äheltää Annen kiltisti kuvaamien tiedostojen kimpussa. Lopulta toinen videoista tallentui kohtaan, josta ohjelma ei annakaan sitä enää muokata ja hermoni meni kokonaan. Olen yrittänyt kerätä jostakin voimia uuteen editoimisyritykseen, mutta sellaisia ei nyt vain tunnu löytyvän. Ja postaus on kohta unohtunut lopullisesti arkistojen syövereihin. Niinpä joudummekin pärjäämään tällä yhdellä ja ainokaisella videolla. Koittakaamme kestää. 

Wirneen leiri siis tuli ja meni taas tänäkin vuonna! Kivaa oli vaikka pääsinkin taas vain päiväksi. Omaksi järkytyksekseni ilmoitin meidät agikoulutukseen. En ole kertaakaan käynyt seuran ulkopuolisessa agikoulutuksessa, mutta aloitin kyllä nyt todella mahtavalla sellaisella! Lotta Vuorela oli vaatimattomasti sanottuna aivan loistava! Opin todella paljon omasta toiminnasta. Kuten videollakin näkyy, en osaa käyttää käsiäni. Ennen huidoin niillä minkä kerkesin ja nyt en sitten osaakaan irrottaa niitä kropastani vaan imen koiran koko ajan turhaan tyköni. Toisekseen hidastan itseäni entisestään aivan päättömällä siksakkaamisella! Olen taas ylikorjannut eli en enää liimaudu esteille vaan juoksen niiltä pakoon, jotta Käpy saisi tilaa suorittaa. Vaikka kyllähän minun pikku suikkuni mahtuu!

Lähtölupaa odottamassa (Kuva Linda Malmlund)

Ja lähtölupa annettu! (Kuva Linda Malmlund)

Alkoikin tulla pieni epätoivo omasta sähellyksestä, mutta Lotta ei antanut yhtään tilaa itsesäälille vaan ruoski eteenpäin todella positiivisesti! Kehui Gatsbyä (ja aivan syystä!) sillä se luki jälleen todella upeasti ohjauksiani. Minä kun kitisin, että tekeehän koira, mutta kun mistä sille saataisiin osaava ohjaaja. Tähän sain muistuksen, että koira ei välitä siitä, kuinka surkea ohjaaja on. Se tekee aina mieluiten oman ohjaajansa kanssa. Tämä on kyllä niin totta ja oivana osoituksena siitä toimi koirani, joka pysyi ihan itse avoimella kentällä luonani vaikka ympärillä liikkui muitakin koiria ja se oli jo lipittänyt silmät kiiluen juoksutytön pepun jättämiä sulotuoksuja. Niin se vain silti Käpynen kiikutti lelunsa luokseni, jotta voisimme leikkiä yhdessä ja koitti koko ajan parhaansa tehdäkseen kanssani. Vaikka emme juuri koskaan treenaa ulkona ja vaikka paikalla oli paljon koiria, niin Gatsby oli kanssani meidän kuplassa. Olin niin suunnattoman ylpeä siitä ♥

Leirille mahtui tietenkin myös perinteistä hakuilua ja sisarusten kanssa seurustelua. Sekä loputonta höpötystä koirista ja aivan ylisöpöjen pentujen ihastelua! Mahtavaa porukkaa ja odotan innolla ensi vuoden leiriä! Sitä ennen on tulossa onneksi taas I-pentujen oma mökkimiitti, jonne kuvan nelikko toivottavasti pääsee (Tintin juoksuja jännitämme). 

Wirneen Iit: Ilo (Ilopilleri), Priya (Ilmalento), Tintti (ilmileikki) ja Gatsby (Ikiliikkuja)

Mulla saattoi olla nameja :D

Saalisvietti koiran moottorina?

Päijät Hämeen Pelastuskoirat järjestivät Salme Mujusen esittelemänä luennon saalisvietistä. Kolme tuntia ei oikein mielestäni riittänyt asian käsittelyyn ja hieman pintapuoleiseksi aihe tällä kertaa jäi. Luennolla oli paljon hyvää keskustelua, mistä tykkäsin ja täkeimpänä asiana kaikista, se herätti ainakin minulla paljon ajatuksia. Aion tässä purkaa mietteitäni aihetta sen kummemmin referoimatta eli aikamoista sekametelisoppaa mahdollisilla väärinymmärryksillä höystettynä olisi tarjolla. Kaivoin netin syövereistä kuitenkin kiinnostuneille tämän linkin ja myös tämmöisen, jotka esittelevät aika hyvin sen, mitä meillekin tarjoiltiin tänään.

Tulevaisuudessa kenties vähemmän tätä...

Kiteytettynä luennosta jäi päällimmäisenä mieleen ajatus siitä, että saalisvietti on koiran moottorin alku ja juuri. Kärjistettynä koirasta ei ole työkäyttöön ilman saalisviettiä. Olen puhunut aikaisemminkin Gatsbyn saalisvietistä esimerkiksi sisarusten omistajien kanssa ja tässäkin asiassa pentueessa on isoa hajontaa. En koe, että Gatsbyllä olisi erityisen korkeaa saalisviettiä, sillä se ei kovinkaan helposti lähde jahtaamaan erinäisiä elukoita. Esimerkiksi MH-kuvauksessa viehe ei herättänyt koirassani suuria tunteita eivätkä palloleikit ole sen ykkösintohimo. Toisaalta se käyttää kyllä silmiään ja esimerkiksi on kiinnostunut paimennettavista eläimistä. Mutta Gatsby tykkää nimenomaan vetoleikeistä. Kysyinkin asiasta luennolla ja kertomani mukaan Mujunen sanoi, ettei koirallani varmaankaan ole kovinkaan kummoinen saalisvietti vaan taisteluhalua. Mielestäni Gatsby on motivoitunut työskentelijä vaikkei se hyödynnäkään saalisviettiään mitenkään erityisesti. Tässä tuli luennon annin ensimmäinen ristiriita. Joko minä en ymmärrä koirani esittelemää saalisviettiä tai sitten Gatsby on outo otus, joka pystyy toimimaan ainakin omasta mielestäni kivalla moottorilla vaikkei sinne heitetäkään polttoainetta saalisvietin muodossa. Vaihtoehtoisestä Gatsbyllä on tarpeeksi saalisviettiä, mutta vain sitäkin enemmän taisteluhalua, mistä syystä se palkkautuu parhaiten vetoleikillä.

... ja enemmän tätä?

Leikkimisestä puhuttiin ja paljon. Vaikka Gatsby pitääkin vetoleikeistä, niin se myös todennäköisesti paineistuu niistä. Gatsbyhän pitää ääntä leikkiessään vaikka leikkisikin yksinään. Ääni on kuitenkin erilainen varsinkin, jos se leikkii muiden kuin minun kanssani. Se ei siis ehkä nautikaan täysin vieraiden kanssa taistelusta ja itsekin ole syyllistynyt sen ääntelyn yllyttämiseen. Tiedän muun muassa, missä sen "urinanapit" ovat ja jos tönin sitä, niin johan sitä ääntä irtoaakin. Aion nyt kiinnittää huomiota siihen, olisiko syytä vähentää omaa painettani koiraani tai saada sitä innostuneemmaksi noutoleikeistä. Meidän leikkiminen oli Mujusen mukaan kyllä koiraa nostattavaa, muttei palvele oikeaa asiaa tai viettiä. Viime pelastelutreeneissä Gatsby sai treenikaverilta lahjaksi pallon, josta se oikeasti innostui! Minä olen ostanut sille lussupalloa, vinkuvaa, pomppivaa ja viheltävää pyörylää, jotka eivät kuitenkaan ole kelvanneet. Kyllähän tuo palloa hakee, mutta haluaisi sitten kiskoa sitä kanssani, joka on hieman haastavaa, joten olen luovuttanut ja vaihtanut matonkuderinkuloihin. Mielestäni Gatsby rakastaa niitä, mutta ovatko ne kuitenkaan se paras mahdollinen palkka sille? Tätä alan nyt tutkimaan. Rinkulathan voisi myös laittaa narun päähän, jolloin Gatsby saa repiä niitä, mutta kauempana minusta, joka vähentäisi painetta. Koirassa on synnynnäinen, peritty määrä saalisviettiä eli sitä ei voi koiraan luoda. Ajattelin kuitenkin katsoa kuinka paljon saisin sitä kaivettua koirastani esiin. Auttakaahan hämmentynyttä, kiihkeän mutta näennäisesti saalisvietittömän koiran omistajaa vastaamalla päivän galluppiin:

Onko teidän kaikkien muiden harrastuskoirilla nimenomaan korkea saalisvietti?

Epätoivon kautta toivoon!

Heräsin herätyskelloni pirinään. Yksi monista selkeistä merkeistä siitä, että on tullut oma jaksaminen ylitettyä, sillä herään normaalisti aina hetkeä ennen kellon soittoa oli aika mikä tahansa. Koitin epätoivoisesti torkuttaa, mutta samalla tajuntaani hiipii se tosiasia, etten saisi sohvalla enää mitään järkevää asentoa. En ole kahteen yöhön pystynyt taaskaan nukkumaan sängyssäni. Iltaisin ahdistaa eikä Eddie ole enää käpertyneenä pienenä oranssina tukena selkääni vasten. Koitin kuitenkin ravistautua eroon väsymyksestäni, sillä edessä oli kauan odotettu päivä! Ulkopuolista koulutusta pelastushommaan, vieläpä nimenomaan kertovaan ilmaisuun melkoisen pätevän tyypin nimeltä Minna Löfmanin muodossa!

Täyttä höyryä eteenpäin!

Saavuin paikalle innokkaana ja toiveikkaana. Näkisikö alan taitaja jotain heikkouksia meidän ketjussa, joita tulisi korjata tai antaisiko vinkkejä, miten saada ilmaisusta vieläkin parempi? Olin heittänyt kouluttajaa hyvin rönsyilevällä maililla aikaisemmin, kun toivottiin oman koiran esittelyä. Halusin apua maalimieskäytökseen ja ketjun kestävyyteen häiriössäkin tai vaikkapa lähekkäin olevien maalimiesten työstämiseen. Toivelistaus oli aikas pitkä. Hyvä fiilis kaikkosi kuitenkin, kun Minna halusi meidän ensin ottavan koirat autosta ja käsky kävi tehdä niiden kanssa itsekseen mitä nyt kukin halusikaan höntsäillä. Koska hallinta oli mennyt kaikkea muuta kuin hyvin pari päivää sitten, en ollut kauhean innoissani. Päätin kuitenkin, että nytpä otammekin tarpeeksi etäisyyttä, kun kukaan ei ollut käskyttämässä heti riviin ja ulkona olisi tilaa vaikka naapuripitäjään saakka! Panostin heti erittäin rauhalliseen autosta ulos tuloon ja Gatsby olikin mahtavasti kuulolla. Tästä tämä lähtee ajattelin tyytyväisenä! Kun neljä tassua olivat tukevasti maan kamaralla, niin ärinä alkoi saman tein joten päätin viedä koirani kauemmas rauhoittumaan. Tuijotus ja ärinä kuitenkin olivat ainoat asiat, mitkä Gatsbyn päähän tänään mahtui enkä saanut sitä hommiin kanssani. Panostin löysään hihnaan, palkkasin heti naksulla pienestäkään minuun kohdistuvasta mielenkiinnosta ja kehuin rauhallisesti, jos häntä laski edes hieman. Lopulta ajauduimme kuitenkin aina vain kauemmaksi koittaessani hakea ärsykekynnyksen alittavaa etäisyyttä. Sellaista ei kuitenkaan tullut vastaan. Alkoi harmittaa, hävettää, kiukuttaa, nolottaan ja kismittään. Ennen kaikkea tunsin syvää syyllisyyttä ja kaikin puolin epäonnistuneeni jälleen kerran. Kirosin itseäni ja käytöstäni torstailta. Miksi menin luulemaan, että saisin Gatsbyn millään napit vastakkain asettelulla rauhoittumaan? Miksi minä en onnistunut siinä, missä kaikki muut? Koirani tuijotti toisten tekemistä ärinä mielessä ja minä kateellisena. Miksi minä en saa meitä onnistumaan?

Olin jo luovuttanut siinä vaiheessa, kun muut olivat lopettaneet onnistuneet suorituksensa ja Minna tuli meidän luokse. Seisoin vain ärisevän koirani hihnan päällä ja tunsin itseni hyvin pieneksi. Olin syvällä häpeän syövereissä: häpesin itseäni ja koiraani ja sitä, että taas oli maailmassa mutama uusi ihminen lisää, jotka olivat todistamassa sitä häpeänäytelmää joka on me. Itsehillintäni petti ja kaivoin häpeäkuoppaani syvemmäksi itkemällä pikkutytön tavoin kaikkien edessä. Minun on vaikea ottaa vastaan sitä, kun joku muu on minulle tälläisessä mielentilassa ystävällinen, jopa ymmärtäväinen. Tällä kertaa oli minun vuoroni esitellä miltä meidän melt down näyttää. Turhautumiseni oli sanoin kuvailematonta enkä ole tuntenut itseäni yhtä avuttomaksi kovinkaan usein. Juttelimme Minnan kanssa hetken jos toisenkin. Sain vaihteeksi uteluita siitä, oliko kyseessä kenties ensimmäinen koirani. Eipä ole ei. Minä vain en osaa. Minna lohdutti, etten ole ainoa, jolla on tämä ongelma eikä sitä tarvitse hävetä. Kuitenkin yritän kouluttaa itseäni ja koiraani, joka on se tärkein askel oikeaan suuntaan. 

Minna antoi yhdeksi vinkiksi treeneihin sen, että Gatsbyä voi ottaa autosta ulos ilman, että se pääseekään etsimään. Koira siis ulos autosta, hallintaan, pieni kävely ja takaisin autoon. Tämä toivottavasti pitkällä tähtäimellä laskee sen kierroksia treenaamisen suhteen ja vähentää muille kiljumista. Tämä otetaan käyttöön, jos vain mahdollista eli en joudu olemaan koko muuta treeniaikaa muille maalimiehenä. Muutenkin puhuttiin porukalla, että minulla pitäisi olla joku rutiini, minkä aina suorittaisin treeneissä. Ideana mielestäni hyvä ja toivottavasti rauhoittava, mutten vain tiedä mikä meidän rutiinin tulisi olla. Yksi treenikaverini viikko sitten huomautti, että Gatsby tulee alueella autossa huutaen. Tai siis kun auto sammuu, niin tuo kiljuu innoissaan. Tämä olisi hyvä katkaista vaikka rauhoittavalla kävelyllä ettei se mielentila jäisi päälle. Oikein hyvä idea myös! 

Meidän suurin ongelma on mielestäni se, etten osaa korjata käytöstä ja kiihdyn lopulta koirani mukana. Silloin en kuuntele itsekään ohjeita treenikaverielta, joten ei ihme ettei koiranikaan kuuntele minua. Olemme yhdessä epävastaanottavainen möykky hermostuneisuutta. Treenien jälkeen Iris tarjosi belgianherrasmiestä Jediä meille treenikaveriksi. Olin kuuden tunnin päivän jälkeen kaikkea muuta kuin innoissani, mutta onneksi Iris potki minua eteenpäin. Otin ensin Gatsbyn autosta ja menin kauemmas Iriksestä, joka otti Jedin hihnaansa. Iris ja Jedi kävelivät edestakaisin pienen matkan päässä ja minä vein Gatsbyä koko ajan lähemmän. Se oli rento, häntä oli alhaalla ja me jo naureskelimmekin, ettei Käpy Jedistä välitä. Sitten lähdimmekin kävelemään rinnakkain (muttei ihan lähekkäin) samaan suuntaan ja Käpyn häntä nousi heti. Tehdessämme käännöksen oikealle ja Jedin näin tullessa "meidän suuntaamme" Gatsbyltä alkoi tulla urinaa. Minä koitin viedä sen pois tilanteesta, jottei sen hermo palaisi enempää. Onneksi Iris suositteli tilanteeseen jäämistä. Me vain jatkoimme kävelyä ja vaikka se tapahtuikin hetken hihna hyvin kireällä, niin Gatsby ei tulistunut yllätyksekseni enempää. Se ärräsi ja purrasi jokun verran. Sitten lopetti, kunnes alkoi ärsyttämään, että joutui edelleen olemaan tilanteessa, jolloin se päästi vielä protesti rääkynän. Tämän jälkeen se kiskoi hetken innoissaan Jediä kohti ja lopulta muisti taas minun olemassaoloni ja namini. Lopputuloksena siis onnistunut käppäily vaikkakin höpötin koiralleni hermoillessani aivan liikaa (mistä Taru juuri viikko sitten huomautti!) Harjoitus oli kuitenkin omalle mielenterveydelleni mitä parasta lääkettä. Sain rauhallisia ohjeita, jotka tuntuivat hyvältä noudattaa ja ne oikeasti vielä toimivat! Se helpotuksen määrä varsinkin aamun epätoivoon verrattuna oli aivan käsittämätöntä! 

Nokka ylös ja kohti uusia haasteita! Tai vanhoja haasteita, mutta uusin tavoin!

Minulle ehdotettiin päivän aikana neljän eri ihmisen toimesta kastraatiota. Itse olen kuitenkin ollut sitä mieltä, ettei Gatsbyn ongelmat johdu vain sukupuolivietistä vaikkakin uroksiin kohdistuukin. Samaa mieltä oli onneksi myös ainakin Iris ja Taru eli en ole vain luuloharhainen tai ainakaan harhoissani yksin!  Gatsby on myös muuttunut nyt lyhyellä aikaa todella paljon enkä aio leikata sitä ainakaan ennen kuin se on mielestäni "aikuinen". Se on parhaassa "olen iso uros"-iässä ja aika parantaa tätäkin vaihetta. Toki nyt yritän ettei tästä toimintamallista muodostuisi lopullista tapaa. Vaikka koirassani onkin ominaisuuksia, jotka käytöksen on aloittanut, niin minä alkuun pahensin käytöstä ja se on saanut sitä nyt myös aika paljon toteuttaa. Pallien poisto ei mielestäni todellakaan ole mikään varma tai edes todennäköinen ratkaisu pulmaan. Toki voisi viedä sen pahimman terän pois, mutta en tiedä onko se sen arvoista? 

Tästä tunteiden vuoristoradasta pääsemme vihdoinkin siihen aiheeseen, josta alunperin kuvittelin kirjoittavan tämän päivän blogitekstin. Se koulutus! Se kauan odotettu, kertovan koiran koulutus! Alkuun jokainen koirakko otti "näyte" kierroksen eli maalimies meni helppoon piiloon ja koira päästettiin perään. Minna halusi nähdä, miten ketju toimi. Ja toimihan se! Gatsby oli mitä paras pieni pelastusliitäjä! Meidän ilmaisussa ei kuulemma ollut mitään vikaa! Sitten Minna itse meni etsittäväksi Gatsbylle, kun olin meidän pussausongelmasta puhunut. Ongelma, jota ei tietenkään esiintynyt tänään. Gatsby oli mennyt loppuun asti, tehnyt uukkarin ja pilistänyt minulle ilmaisemaan. Koska en meinannut uskoa tätä todeksi, niin kokeilimme vielä kerran, mutta Minna ei saanut pusun pusua vaikka oli kyykyssä maassa ja kuulemma vielä oikein kääntänyt poskensa tyrkylle.

Näin iloinen pikku etsijä mulla oli mukana ♥ (Kuva Taru Jokinen)

Toisella kierroksella yritimme ottaa lähekkäisiä maalimiehiä, mutta tuuli muutti koko ajan suuntaansa ja kaikki löytyivät ihan omilla lähetyksillään. Koirani käyttäytyi edelleen hienosti ihmisten luona eikä edelleenkään suostunut pussaamaan ketään hengiltä! Sain kuitenkin parempaa ohjeistusta annettavaski maalimiehille eli itseä pitää ja saa sekä kannattaa suojata. Suojaus kuitenkin kannattaa tehdä laittamalla käsi jämäkästi itsensä ja koiran väliin eikä väistämällä Käpyä. Tämä toimi ainakin tänään upeasti! Minna muistutti, ettei maalimies saa missään nimessä olla uhkaava eli ohejistukseen kannattaa todellakin kiinnittää huomiota. Saimme usutusta korjaamaan ärjyntä käytöstämme, jotta pääsisimme peruskokeeseen. Tätä tavoitetta kohti siis!

Mustalla metsään ja punaisella pois! Eli muistiinpanot hälykoulutuksesta lähinnä Katanalle itselleen.

Koirahommissa joutuu joskus itsekin kouluttautumaan ja niinpä vietin keskiviikkoillan rattoisasti kouluttautuen Vapaaehtoisen pelastuspalvelun alaisuuteen kuuluvien Pelastuskoirien toimesta nimenomaan etsintäkoirakoksi ja koiratiimin jäseneksi. Etsintäkurssi olikin jo alla, jossa käsiteltiin ihmisetsintää eli ihmiset etsivät kadonnutta esim. rivissä aluetta haravoiden. Tälläiseen letkaan tarvitaan iso joukko ihmisiä ja niinpä etsintäkoira on kätevä, sillä se vapauttaa ihmisresursseja. Koira kun tarvitsee vain kaksi ihmistä tuekseen; ohjaajansa ja suunnistajan. 

Koiranohjaaja on samalla myös koko koiratiimin johtaja eli hänen velvollisuutensa on pitää huoli, että tiimi toimii. Toki suunnistajan kanssa tehdään yhteistyötä, mutta koiranohjaaja päättää sen, miten alue käydään läpi. Tähän vaikuttaa moni asia, sillä koirakkohan on nimenomaan hajujen perässä, toisin kuin ihmisetsintäryhmä. Kävimmekin läpi niin tuulen vaikutusta kuin erinäisten maastonmuotojen, kuten vesistöjen tai kallioiden, vaikutusta tuuleen sekä hajujen kulkeutuvuuteen. Osa asiasta oli toki tuttua treeneistä, mutta tuli myös monta hyvää uutta pointti. Talvella eksynyt voi hautautua lumeen ja pakkaslumi päästää hajuja läpi kun taas nuoskalumi sitoo hajuja itseensä. Samoin vesi sitoo, mutta myös mahdollisesti kuljettaa (virtaavavesi) hajuja. Muistin virkistämiseksi laitan vielä itselleni tähän ylös, että ilman lämmetessä hajut lähtevät ylöspäin ja ilman viiletessä alaspäin. Välivuoden ajat voivat olla varmaan aika jänniä, kun aurinko lämmittää jo tehokkaasti, mutta maa voi olla jopa jäinen. 

Tänään kävimme käytännönharjoituksessa ja pääsimme kokemaan kuinka alueella olevat korkeuserot pyörittivät tuulta. Samoin kahden kallion välissä ei tuulta tuntunut juuri ollenkaan, mutta korkeammalla taas tuuli eri suunnasta kuin tietojen mukaan. Ilma siis kiersi tehokkaasti, jolloin hajukin voi kantautua hyvinkin yllättävästä paikasta. Yhden koirakon molemmat koirat vuorollaan ilmaisivatkin samaa tyhjää kohtaa, joten jostakin sille haju näin ollen tuli. Alueella oli myös oja sekä useita kosteita alueita, joten ainakin vaihtelua piisasi!

Olin koirakossa se suunnistaja, mikä sujui avuliaan parini sekä kännykän avulla kai ihan kohtalaisesti. Seurasimme ojaa, joka aina välillä hieman katosi, mutta helpotti suunnistusta, kun oli selkeä asia, mitä kartalta bongailla. Tiesimme myös, että kun pääsisimme kahden kallion väliin melko kapeaan kohtaan, niin olisimme oman alueemme pohjoispäässä. Teimme myös siksakkia, mikä on aina mietityttänyt itseäni, että miten kukaan voi olla niin hyvä suunnistaja, että niin voi aluetta oikeasti käydä. Mutta siihen olikin oikein oiva niksi! "Mustalla metsään ja punaisella pois". Tämä toimii loistavasti, kun alueella on selvästi maastosta erottuvat rajat (meillä oja ja kallionhuippu tai tie) jolloin ei edes karttaa tarvita. Kompanssinnuoli menosuuntaan eli esim. sinne metsään päin ja etelänuoli kompassinsisänuolen sisään. Sitten vain posottamaan rajaa kohti pitäen silmällä etelänuolta ja pieni matka rajaa pitkin, josta kelkka ympäri ja pidetäänkin se punainen pohjoisnuoli tietyllä alueella. (Anteeksi sekava selitys!) Meno nopeutuikin huomattavasti, kun ei tarvinut tietää millilleen, missä kartalla milloinkin oli. Aivan älyttömän iso kiitos parilleni Mirkulle aivan mielettömän kärsivällisistä ohjeistuksista!

Kah, kompassi itse! Kuva täältä

Kyllä Mirkku taisi koiraansakin ehtiä autteluiltani seuraamaan, sillä niin vain Lommo meni ja löysi jäljen! Se vielä kaiken lisäksi ajoi sitä hyvin ja löysi eksyneelle kuuluvan esineen! Oikeassa etsinnässä esineet ovat todella avuliaita, sillä niiden avulla voidaan todentaa eksyneen olleen alueella. Samoin meilläkin on kouluttautumassa koiria, jotka harjoittelevat nimenomaan tietyn hajun avulla jäljestämistä, jolloin esineestä voidaan antaa hajunäytä tällaiselle koiralle.

Pääsin myös leikkimään radiolla ja tähänkin opin hyvän muistisäännön siihen, kuka kutsuu ja ketä sekä missä järjestyksessä. Aina ensin kun huutaa äitiä, niin hyvin menee :D Eli ensin kutsutaan sitä, kelle viesti on tarkoitettu ja sen jälkeen oma nimi. Me olimme Koira 1 eli keskustelu alkoi aina kutsulla "Johto, Koira 1" ja loppui yhteen omaan kuittaukseeni "Koira 1". Radioliikenteemme sujuikin koko harjoituksen ajan (jopa radiot toimivat!)

Olin kerrankin myös oikein pukeutunut eli ei tullut kylmä eikä liian kuuma. Tämä, jos mikä on ihme, suuri ihme! Lisäksi kenkäni kastuivat vain vähän eivätkä haitanneet ennen kuin kotimatkalla. Ikävä kyllä ryteikössä rymistellessämme jäin useamman kerran repustani tai taskustani tai Niiskuneiti.heijastimenstani kiinni. Niinpä eksyineiden listalle joudumme kirjaamaan viimeksimainitun Muumihahmon ja hän myös jäi sinne jonnekin nyt puskaan asustelemaan. Tämä harrastus vaatii joskus isojakin uhrauksia. 

Yritin jo edellisenä päivänä ennen maastoharjoitusta varmistella, kannattaako minun ottaa oma koirani mukaan. Olin jotenkin olettanut, ettei meidän tasomme riitä ja näinollen loogisesti olisin jonkun koirallisen riesana karttani kanssa. Minulle meinattiin, että kyllä Gatsbykin harjoituksesta hyötyisi ja käskettiin ottaa se mukaan. Alue oli kuitenkin sellainen, että siellä oli oletettavasti aika paljon lenkkeilijöitä (emme tosin törmänneet niin moneen kuin oletin) ja toisten alueet rajasivat omamme molemmin puolin. Varsinkin tuulen ollessa hyvä, Gatsby voisi helpostikin käydä toisten alueella maalimiestä ilmaisemassa tai irrota lenkkeilijän perään. Käpy kun pussaa löydettävät, niin mielestäni ei ole reilua usuttaa sitä ehdointahdoin tilanteeseen, jossa joku vieras saa yhtäkkiä naamansa täyteen vierasta koiraa, jonka perässä metsiköstä tupsahtaa esiin anteekispyytelevä minä emmekä voisi ottaa koko ilmaisuketjua sahauksineen. Pahimmassa tapauksessa käyttäytyisin niin oudosti, että koiralle iskisi epävarmuus ilmaisusta, sillä se olisi toiminut oikein, mutta minä en olisikaan siihen tyytyväinen. 

Kun valitin asiasta, niin minulle meinattiin, että se ei saa hyppiä. ÄLÄ! Enhän minä olekaan tätä treeneissä puhunut kuin viimeiset kaksi vuotta, että mitä tuolle pusuttamiselle pitäisi tehdä!? Ja koirani on juuri nyt ainakin vielä siinä vaiheessa, että se kaikki varmasti pussaa. Se ei maagisesti päivässä katoa vain koska nyt on erilainen harjoitus. Samoin toitotettiin hallinnan puolesta, mutta sekään ei ole ongelma. Voin pitää koirani vaikka metrin säteellä itsestäni koko etsinnän ajan, mutta mitä me silloin mukamas harjoittelemme? Jos en voi päästää koiraani seuraamaan hajua, koska en tiedä onko se etsittävän vai viattoman lenkkeiljän haju, niin miksi ottaisin koirani sellaiseen harjoitukseen? Samoin alueiden rajat minun olisi ollut pakko pitää se lähellä, koska en voisi tietää, onko toinen etsijäkoira ihan puskan takana ja omani ei kaikkien kanssa leiki nätisti. Plus omalla alueellamme ei edes lopulta ollut maalimiestä enkä oikein tiedä, kestäisikö Gatsby tässä vaiheessa pitkää tyhjänetsimistä ilman palkkiota? Itseltäni jäi nyt ymmärtämättä, miten tälläinen harjoitus veisi meitä tässä vaiheessa millään tavalla eteenpäin? 

Loppupeleissä minulla oli armoton ketutus siitä, ettei asiasta voitu keskustella ennen kuin otin koirani seitsämäksi tunniksi turhaan autoon nököttämään. Olen aika varma, että tämä rikkoi jo joitain eläinsuojelulakejakin eli syytettä tässä peläten tunnustan kyseisen ajan. Eihän koiralla siellä mitään hätää ollut sekä jätin tietenkin johdolle autoni avaimet ja ohjeet pitää koirani hengissä. Gatsby pääsi kerran pissallekin ja juotin sen, mutta minua turhautti säilyttää koiraani pienessä tilassa kokonainen päivä, kun olisin tyytyväisenä jättänyt sen kotiinkin. Metsässä tuli mietittyä useampaankin otteeseen koiran vointia. Minulle myös huomautettiin, että ihan itse tein päätöksen jättää koirani käyttämättä, mikä tosin on totta, mutta päätös olisi ollut sama jo eilen, jos minua olisi alueesta infottu. Salailu kuitenkin oli jostakin syystä taas niin kovin tärkeää... Ymmärrän toki, että hälyryhmäntasoisille koirakoille on kiva, kun kaikki sujuu mahdollisimman realistisesti oikeaa etsintää mukaillen, mutta tämä ei oikein sopinut meidän tasollemme. 

Me emme ole vielä vuosiin hälyryhmäkelpoisia. Itse sinne todennäköisesti hakeudun aikaisemmin, mutta tällöin olen joko osana ihmisryhmää tai kartturina koirakossa. Niinpä tämänpäiväinen harjoitus oli loistavaa harjoitusta siihen, mikä minulle vastassa tuleekin olemaan. Miksi siis oli pakko ahtaa ja ahnehtia se koirakin mukaan, kun kaikilla muillakin sellainen oli? Tämä meni oman ymmärrykseni yli ja lujaa.

Sain kurssista paljon, mutta erityisesti tajusin sen, kuinka kaukana me koirakkona olemme tosihommista. Niinpä jälkiviisaana en olisi kurssia vielä käynyt vaan ideaalisti juuri ennen esim loppukokeita, jolloin kyseisen kaltainen harjoitus olisi enemmän kuin toivottava! Jos monen tunnin etsintää pääsisi koirallaan kokeilemaan ennen virkaanottotarkastusta, niin voisiko parempaa olla? Mutta vielä emme ole siihen valmiita ja ikävä kyllä päällimmäinen anti kurssista oli jäätävä ketutus. Sekä paha mieli siitä, että en pystynyt asiaa peittämään vaan annoin sen näkyä ja kuulua pahastikin kohteliaisuuden rajojen yli. Ketuttaa niin koiran kuin muidenkin puolesta, mutta eri syistä. Ei ole muille kivaa, kun kurssilla on yksi ärsyyntynyt tuittupää tiuskimassa.

Loppuun vielä vähän nostalgiaa ♥