Jo vuosi ilman Feroa ja muita mietteitä menetyksestä

Tänään olis ollut Eddien syntymäpäivä. Muistan, kun se täytti kahdeksan ja aloin olla huolissani siitä, että se tulisi vielä joku päivä kuolemaan. Tuntui pelottavalta, että oma koira oli seniori-ikäinen ja takaraivossa alkoi kolkutella ajatus vääjäämättömästä lopusta. Eddie ehti kuitenkin porskuttaa seniorinakin vielä monta hyvää vuotta ja minä ehdin monta kertaa illalla halata sitä kuiskaten sen korvaan kuinka ikävä minulle sitä joskus tulisikaan. Mietin usein, etten tiedä mitä tekisin ilman Eddiä. Se oli iso osa elämääni niin kovin monen vuoden ajan ja tärkeä ankkuri monessa muutossa sekä muutoksessa omassa elämässäni. Kasvoin 15 vuotiaasta aikuiseksi Eddie rinnallani. On vaikea muistaa elämää ilman sitä. Vielä vaikeampaa on ymmärtää, ettei Ruttulainen tule olemaan osa yhtäkään uutta muistoa. Se ei muuta kanssani seuraavaan kämppään eikä osallistu seuraavan pennun kasvatukseen mahti esimerkin muodossa. Se ei ole enää osa elämääni.

Pikku hiljaa Eddie vanheni. Suurin vanhentuminen tapahtui harppauksena, kun se jouduttiin kastroimaan. Tämän jälkeen kuulo meni ja silmät alkoivat samentua. Noin vuosi sitten todisteet vanhuudesta alkoivat lisääntyä. Eddie nukkui aivan järjettömän paljon eikä enää jaksanut ihan minkä pituisia lenkkejä tahansa. Matot lisääntyivät lattialla ensin Feron, mutta lopulta myös Eddien liukastelun takia. Minut myös herätettiin joka aamuyö, kun papan piti päästä ulos ja naapurini alkoivat käydä työpäivieni aikana koiria päästämään ulos Eddien vuoksi. Ehdinkin jo useammalla ääneen tuumata, etten usko Eddien ehtivän täyttää 16 vuotta. Pari päivää ennen kuolemaansa se liukasteli lattialla siihen malliin, että muistan ajatelleeni lähdön olevan lähellä. Aloin pelätä sen kokevan Feron kohtalon eli takapään vain pettävän koiran alta jolloin joutuisin kiikuttamaan sen lääkäriin. Toisin kuitenkin kävi ja Eddie säästi meidät molemmat saamalla kohtauksen kotona vielä, kun sen elämänlaatukin oli hyvä. Se lähti lenkitettynä ja masu täynnä. Sillä oli ollut kiva päivä.

Eddie oli minulle äärettömän tärkeä, mutta olen osittain järkytyksekseni huomannut, että olen päässyt sen kuolemasta helpommin yli kuin Feron lopetuksesta. En todellakaan sano, etteikö Fero olisi ollut minulle rakas, mutta Eddie oli vain vielä erityisempi. Surussa on auttanut se, että tosiaan olen vuosien ajan valmistautunut Eddien kuolemaan. Sillä on ollut kasvaimia, joiden olen luullut vievän sen minulta ja se hiipui tasaisen varmaan tahtiin. Koirasta näki, että vanhuus tulee vaikka se elämästä nauttikin. Se tuntui itsekin olevan valmis lähtöönsä ja lähtö tuntui todella luonnolliselta eikä minulle jäänyt siitä mikään mieltä vaivaamaan. Olen sen sijaan ollut kiitollinen, että sain olla kotona kun se tapahtui ja lähtö oli nopea. Eddie ei kitunut eikä kuollut yksin. Minulla ei myöskään ollut mihinkään kiire vaan sain viettää illan rauhassa täydellisesti hajoten.

Feron suhteen sen sijaan kaikki tuntui menevän huonosti. Jotenkin en osannut kuvitella sen kuolevan ennen Eddiä vaikka lääkärissä oli huono diagnoosi käytykin saamassa selän suhteen. Järjestys ei vaan tuntunut loogiselta eikä oikealta. Eihän minun nuorempi koirani voi kuolla samalla viikolla kun toinen täyttää 15! Syyllisyyttä on myös ollut Feron suhteen harteilla painavana taakkana. Minä mukamas seurasin sen vointia ja olin niin päättänyt, että vien sen lopettavaksi ennen kuin sen kunto romahtaa. Minä näin sieluni silmin vielä yhden kesän yhdessä ilman liukkaita jäitä. Kesän uiden ja pieniä vahvistavia lenkkejä töpötellen. Toisin kuitenkin kävi. Tunnen pettäneeni koirani pahimmalla mahdollisella tavalla. Feron viimeinen päivä kului takakontissani työpaikan pihassa lääkärikäyntiä odottaen. Se oli rauhallinen, mutta omaa mieltä järjestely painoi ihan mielettömästi. Sain töistä tunnin vapaata ja jouduin jättämään koirani eläinlääkärin lattialle ennen kuin olin siihen valmis. Koko päivä oli järjetöntä säätöä, syyllisyyttä, surua ja ahdistusta. Pelkästään tästä jäi itselle melkoinen, en keksi parempaakaan sanaa, trauma. Päivä oli hirveä. Sitä seuranneet päivät olivat hirveitä. Syyllisyys oli musertava. On sitä edelleen.

Etiäpäin. Yhdessä.♥

Vaikka koiran menetys ei ole helppoa, niin ainakin omassa prosessissani elämän lopulla on ollut suuri merkitys. On huomattavasti helpompaa, jos koira vanhenee hiljalleen, sillä lopulta luonani asui Eddie, joka ei ollut enää se Eddie jonka minä muistin. Muistelen sitä edelleen nimenomaan röyhkeänä karkailijana jolta elämäniloa ei puuttunut, mutta lämmöllä myös sitä nukkua tuhisevaa pientä oranssia papparaista. Luopuminen oli asteittaista, sillä se tietty "edimäisyys" katosi pallien myötä 12 vuotiaana. Tästä pikku hiljaa monia asia muuttui ja jokainen muutos oli hellä huomautus elämän hiipumisesta. Parhaat päivät olivat takanapäin. Mutta miten mahtavia päivä ne olivatkaan olleet! Samalla sain muistella menneitä tolleri kainalossani tuhisten. Feron kohdalla taas työ oli jotenkin aina kesken. Se oli oma ahne tuholais-itsensä loppuun saakka. Se jaksoi leikkiä Gatsbyn kanssa ja hullutella eikä se ollut silmissäni missään vaiheessa vanha samalla tavalla kuin Eddie oli. Feron elämä jäi jotenkin mielessäni kesken ja loppu tuntui epäreilulta. Tällöin sen hyväksymiseenkin meni huomattavasti enemmän aikaa ja surun lisäksi mieltä painoivat monet muutekin negatiiviset tunteet. 

Valmis tai ei, reilua tai ei, loppu tuli kuitenkin. Eteenpäin on mentävä ja siinä auttaa onneksi pieni terapiakoira nimeltä Gatsby. Pahinta olisi ollut jäädä koirattomaksi. Silloin tyhjiö olisi ollut jo liian suuri.