Otsikon sanoin kannustin tänään koiraani rallykisoissa eteenpäin. Tästä voi kukin päätellä, miten meillä kisat sujuivatkaan. Olin stressanut alkuun sitä, että samalla kentällä mentäisiin myös agilityä. Paikanpäälle saavuttuani tämä huoli unohtui hetkessä, sillä rallykehät olivat noin kahden metrin päässä toisistaan. Kehänauhoja kummempia esteitä ei kehissä ollut ja koiria kulki joka suunnasta ohi. Mietin jo ihan tosissani, että uskallanko päästää Gatsbyä moisessa ympäristössä irti. Me kun emme pysty tekemään omaa suoritusta edes epämieluisan koiran ollessa käytösruudussa saatika kymmenien koirien voidessa kulkea halutessaan vaikka metrin päästä. Onneksi kisan alkaessa kehänauhojen aivan läheisyys rauhottui, mutta toiset koirat olivat ajottain silti todella lähellä!
Tutustuin rataan kerran hätiköiden, sillä olimme jo viidensinä suoritusvuorossa. Ryntäsin hakemaan Gatsbyä ja heti autosta tullessaan se örähti kahdelle näkemälleen setterille. Minä murahdin puolestani koiralleni ja polkaisin maata kuin paraskin kiukutteleva viisivuotias ja tämä tuntui auttavan. Gatsby hieman luimisti olemustaan ja lähti kohti kisakehiä paljon rauhallisempana. Namittelin sitä kontaktista ja rauhoittumisesta eikä Käpy ärhentänyt yhtään kellekään! Koiria oli varmaan vähän liikaa eli pojuli päätti ettei pärjää ehkä ihan kaikille kuitenkaan ja jätti ärinät sisälleen.
Kehässä minulla olikin käsissäni alkuun todella innokas (eli hyppivä ja haukahteleva) koira, mutta kyseinen otus oikeasti teki hommia kanssani! Sitten puolenvälin jälkeen yksinkertainen käännös oikealla ei ottanut onnistuakseen ja Gatsby alkoi olla ihan omissa maailmoissaan. En meinaa uskoa, että kirjotan näin, mutta Gatsby, minun pikku agiliitäjäni, ei hypännytkään hyppyä! En oikein tiedä mitä tapahtui, mutta Gatsbylle tuli jotenkin vasta jälkikäteen ajatus hypystä ja tässä vaiheessa olimme jo esteen toisella puolella. Pieni pomppijani päätti kuitenkin tässä vaiheessa suorittaa hypyn väärältä puolelta ja tästä hyvästä saimme hylätyn tuloksen... Muutenkin tämän jälkeen meno muuttui ihan kamalaksi (itse en tiennyt virheemme olevan hylkäävän arvoinen joten luulin meillä edelleen olevan mahdollisuudet tulokseen) ja koirani ei erimerkiksi osannutkaan enää istua. Ehdin myös iloita sekunnin kerrankin hyvin menneestä houkutuksesta kunnes juuri ennen seuraavaa kylttiä possuni palasikin takaisin nuuskimaan maassa ollutta sarvea. Ensin kielsin, sitten manasin, painotin kieltoa lähentymällä koiraa, taputin käsiäni ja lopulta myönsin hävinneeni ottelun eli antauduin nauraen maanitteluun.
Loppusaldona siis hylätty tulos, mutta äärimmäinen autuus siitä, ettei koirani karannut kehästä! Kerran se oli lähellä jätkän riemuloikkiessa menemään, mutta tämä antoi itselleni silti toivoa tulevaan. Ehkä me siis pystymme vielä joskus toimimaan myös niiden kauheiden urosten kanssa muissakin lajeissa. Seurakavereilta sai paljon tukea ja tsemppiä sekä hyvää mieltä. Plussana vielä se, että arvostelumme ei loppunut hylsyn jälkeen vaan Kirsi oli laittanut loppukylttienkin virheet ylös! Tämä on todella kiva, sillä viime hylkymme jälkeen en saanut mitään kommenttia koko radasta (ja hylky tuli heti toiselta kyltiltä!)
Tässä se kauheus nyt vielä blogikansan silmille nähtäväksi:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti