Kisaamaan vai eikö kisaamaan, kas siinä vasta pulma!

Kisakärpäset ovar surranneet pääni ympärillä jo hyvän tovin. Samalla kun uskaltaudun eksymään kisatoiveuniini, niin perhoset iskevät hävittäjälentokoneiden lailla mahan kimppuun. Olen miettinyt miksi minulla on aina vain yhtä epävarma fiilis agikisauran korkkauksen suhteen. Ajattelin, että jos tunnistan kisakynnystä nostavia asioita, niin ehkä niihin alkaa syntyä ratkaisujakin.

1. Lajin tuntemisen vaikeus

En millään hahmota sitä, miten laji etenee. Minulla ei ole päässäni mitään punaista lankaa, joka etenisi luottamustaherättävän loogisen lineaarisesti. Opimme joka ikisissä treeneissä jotain uutta. Niinpä päähäni on syntynyt ajatus siitä, että agilityssä on loputon määrä opittavaa enkä todellakaan ole kisavalmis, jos en edes kaikkia mahdollisia ohjauskuvioita osaa. Agilityssä ei ole mitään selvää listausta liikkeistä, jotka on hyvä osata ennen ensimmäisiä kisoja. Näin en voi tarkistaa mistään, täytämmekö koirakkona ykkösluokan suorittamiseen vaaditut kriteerit. Jos jossakin lukisi millä minimimäärällä ohjauskuvioita kisoihin kannattaisi mennä, olisin todella onnellinen!

Rohto: Olen selaillut ykkösluokan ratapiirrustuksia netissä ja koittanut hahmottaa, selviäisinkö radasta. Tuleeko jo piirrustusta katsoessani sellainen tunne, etten tiedä, miten radalla etenisin vai osaanko ratkaista ongelmat. On tietenkin eri asia käydä suorittamassa rata kuin vain katsella sitä, mutta luon mielikuvaharjoitteen, missä suoritan radan Gatsbyn kanssa. Tuleeko kohtia, joissa en tiedä, miten saisin koiran ohjattua oikeaan paikkaan ja mitkä voisivat olla juuri sen radan kohdalla meidän heikkoudet? Enimmäkseen on tuntunut, että suurin ongelma helpoimmissa kisaradoissa on oma ehtiminen eikä niinkään ohjauksen vaativuus. Tämä on ollut helpottava huomata ja auttanut luomaan treeneihin strategiaa; olen panostanut putkiin irtoamista ja eteenpäin menemistä vaikka jäisin jälkeen. Koiralle siis eväät suorittaa itsenäisesti, jolloin onnistumismahdollisuutemme kasvavat. 

Palkka suussa on kiva suorittaa esteitä ihan itsekseenkin!

2. Treeniosaaminen vs kisaosaaminen

Viimeksi kun kokeilimme kisaavien rataa epiksissä, niin Gatsby ei tehnyt keppejä kolmesta yrittämisestä huolimatta oikein. Lopetin siihen, sillä se osaa kyllä kepit. Kertoessani meidän vanhalle kouluttajalle saman tarinan hän meinasi, ettei Gatsby osannutkaan keppejä kisatilanteessa. Tämä herätti paljon omia ajatuksiani ja aiheutti heti syyllisyyttä. Olisi vain pitänyt auttaa se koira onnistumaan kepeillä! Gatsby ei ole tuhma aksaaja eikä tee tahallaan väärin. Tätä ei pidä unohtaa kisoissa omasta jännityksetäkään huolimatta!

Rohto: Kisakokemuksen haaliminen. Ei siinä muu auta. Kukaan ei pysty kertomaan, miten suoriudumme kisoista. Ainoa tapa on käydä kokeilemassa. Näissä epikset ovat auttaneet ja pitäisi koittaa ehtiä änkeä taas sellaisiin.

Välikevennyksenä kutiava Käpy (Kuva Jenny Söderlund)

3. Oma asenne, päällimmäisenä epävarmuus

Rally-tokon kisaamisen aloittaminen oli helppoa, koska tiesin koirani (ja itseni!) osaavan kaikki tarvittavat liikkeet. Ainoastaan kisakokemus oli uutta, mutta olin varma meidän osaamisesta. Agilityssä en vieläkään hahmota, mitä kaikkea meidän pitäisi varmuudella handlata, jotta selviäsimme kunnialla ensimmäisen luokan radan läpi. Ennen kaikkea huolettaa haluni olla reilu koiraa kohtaan. Mielestäni ei ole reilua viedä sitä kisaamaan, jos en ole suhteellisen varma onnistumisprosentistamme. Jos emme osaa tarvittavia palikoita, niin kisoissa onnistumista turha odottaa. Minua ei ajatuksena hyllyt häiritse, mutta en halua huonoa fiilistä kisoista. Kummallekaan. Onnistuin meinaan luomaan Gatsbylle huonon fiiliksen rallykisoihin enkä halua samaa fiilistä agikarkeloihin!

Rohto: Mietin, mikä olisi pahinta mitä kisoissa voisi tapahtua ja olen tullut siihen tulokseen, ettei oikeastaan mikään. Jos ohjaan huonosti ja tulee hylly, niin mitä sitten? Jos itse kaadan esteen tai vedän rähmälleni, mitä sitten? Niin kauan kun koirani ei karkaa radalta kenenkään päälle, kaikki on hyvin. Mikään agiliitoon liittyvä ei minua oikeastaan loppupeleissä kauheasti harmittaisi. Vaikka mitä tapahtuisi, niin koiralle ei osoiteta minkään menneen pieleen. Se on aina se paras mahdollinen pieni agikiituri koko maailmassa! Koen onnistuneeni tämän viestin välittämisessä koiralleni yleisesti hyvin. Meidän suhdetta ei yhdet agikisat voi pilata!

Gatsby ainakin nauttii treenaamisesta ilman kisojakin!

4. Muutoksien pelko
Agi on ollut todella kivaa. Ihan huippu super hyper hauskaa. Mitä jos tämä rento leijunta fiilis on syntynyt siitä, etten ole ottanut yhtäkään paineen hippusta kisaamisesta. En osaa kaivata jotain tiettyä määrää edistymistä treeneissä vaan kaikki uusi on mahtavaa ja mielenkiintoista. Mitä jos uudesta alkaakin kasvaa ahdistavaa kisaamisen myötä? Mitä jos syntyy halu edetä omia tai koiran rahkeita nopeammin? Mitä jos vääjäämätön epäonnistuminen viekin iloa harrastamisesta?

Rohto: Pelot on tehty voitettaviksi. Pitää pyrkiä pitämään se oma pääkoppa kuosissa eikä ottaa paineita kisaamisenaloittamisen jälkeenkään. Se, että nyt korkataan kisat ei tarkoita sitä, että on pakko alkaa aktiivisesti kisaamaan. Haittaako tuo, jos kisojen välissä on vaikka useampi kuukausi tai jopa vuosi tai enemmän? Kisaamisen voi aina vain lopettaakin. Myönnän, että kisaamiseen innostaa tietenkin ne tulokset. Jokainen kisaonnistuminen antaa toisaalta potkua sinne treeneihin ja on todistusaineistoa siitä, ettei harrastukseen satsattu aika ja raha ole mennyt täysin hukkaan. On kiva, kun on jotain, mitä tavoitella. Sitä pitää sitten jossain vaiheessa oikeasti yrittää myös saavuttaa.