Epätoivo ja syyllisyys; niistä on pienet ohjaajat tehty

Pettymys on ikävä kyllä ollut viikon sana omassa elämässäni ja tänään se oli sitä myös yllätyksekseni koirarintamalla. Minun pieni innokas paimeneni on mennyt nyt niin lukkoon, ettei se osaa enää olla paimen. Koiruli, joka teki ennen hommia niin täysillä ja osoitti luontaista lahjakkuutta ei enää pystykään paimentamaan. Pistin viime kerran lepsuilun osittain masuvaivoista kärsimisen piikkiin ja tänään lähdin hakemaan sitä hyvää fiilistä lampailla. Ottamaan kiinni siitä välähdyksestä, jonka Gatsby pystyi viimeksi lopuksi itsestään esiin kaivamaan. Toisin kuitenkin kävi ja oma olo on hämmentynyt, pettynyt ja, Lauran kannustavista sanoista huolimatta, syyllinen.

Huido vaan sen keppis kanssa! Meen silti minne haluan!

Lauran kanssa muisteltiin ensimmäisen paimentelun kauheutta. Sitä, miten minulla oli korvaton pikku possu, joka olisi vain ja ainostaan halunnut juosta ympäri pyöröaitausta. Niistä ajoista Gatsby kehittyi hyvin pienellä treenimäärällä paljon eli alkoi pitää etäisyyttä, alkoi kuunnella ja alkoi hakea itsenäisestikin tasapainoa. Sillä on paimenvaistoa ja se on aikaisemmin sitä myös käyttööni tarjonnut. Laura sanoikin, että koulutuksen ansiostahan se kehittyi ja minähän sen koulutuksen tein eli hyvää työtä saatiin aikaiseksi. Nyt kun koirani onkin täysin lukossa eikä uskalla tehdä niitä fiksuja päätöksiä, niin on vaikea olla syyttämättä itseä. Jossakin olen nyt mokannut ja pahasti, sillä koirani ei ymmärrä enää, mikä minulle kelpaisi. Gatsby tuli koko ajan taas luokseni ja tarjosi ikävä kyllä vain niitä huonoja asioita, kuten lauman keskelle pöllähtämistä. Vaikka se tuntuu olevan lukossa annetusta palautteesta, niin se myös vaatii kaiken palautteen kauhean voimakkaasti kerrottuna. Se ei vain paimenessa kuuntele pientä painetta kepistä vaan siihen pitää kohdistaa jotenkin ihan älytön paine, jotta saa koiran keskittymään. Samaan aikaan se ei tunnukaan kestävän tätä painetta vaan takautuvasti alkaa mennä lukkoon. Tämä on niitä omaan logiikkaani täysin mahtumattomia ristiriitoja Käpyläisessä. Gatsbyn epävarmuus on kasvanut tänä kesänä ja sitä kautta se on tehnyt aina vain enemmän huonoja päätöksiä, joista taas on joutunut sille sanomaan. Gatsbyn kanssa kokeiltiin nyt paljon vapaampaa menoa, mutta se meni äkkiä sen rajan yli, joka ei ollut enää reilua lampaita kohtaan. 

Jos nyt jotain positiivista pitää kaivaa, niin ainakin Gatsby pysähtyi ja pysyi paikallaan...

Nyt on siis edessä kunnon tauko hommasta. Ehkä ensi kesänä käydään kokeilemassa ja silloin tuo joko uskaltaa taas heittäytyä vaistojensa varaan tai muistaa minun olevan epäjohdonmukainen ja epäreilu akka. Harmittaa ihan vietävästi, jos meidän paimentelut on nyt paimenneltu. Vaikka en olekaan tähdännyt paimentamisellamme mihinkään erityiseen, kuten vaikkapa kokeisiin, niin minulle on ollut tärkeää pystyä tarjoamaan koiralleni sitä, mihin se on jalostettu. Se, ettei Gatsby haluaisi tai pystyisi paimentaa olisi kuin Eddie-tollotin ei olisikaan enää halunnut uida tai Fero-hoffisteri ei olisikaan enää nauttinut pihan vartioimisesta. Täysin järjenvastainen ja mahdoton ajatus. Gatsby on osoittanut olevansa paimen. Se on jalostettu sitä varten. Miten ihmeessä olen siis onnistun tappamaan jotain, mikä on tuon otuksen geeniperimässä sukupolvien jalostuksen tuloksena!? Miten olenkaan voinut onnistua tuhoamaan sen koiran identiteetin ytimen? Nähtäväksi jää, saadaanko se paimen sieltä elvyteltyä vai ei.