Tuo vöhiten karvainen meistä puuhailee jotain hyvin outoja omiaan eikä ehdi blogin ääreen, joten lupasin hoitaa asian. Kuka meistä nyt olisikaan minua parempi kertomaan laumamme päivästä?
Palataan kuitenkin viime iltaan. Joskus mietin, että miksi ihmeessä annan tuon ihmisen nukkua sängyssä vieressäni? Ensinnäkin se aina iltasin änkee sänkyyn, vie suurimman osan tilasta ja usein vielä käskee MINUN siirtymään! Vaikka olin vain aivan pienellä kerällä tyynyjen päällä! Pyh ja pah! Noh, olenhan herrasmies, joten annan periksi. Mutta sitten se alkaa valittaan jotain karvoista lakanoissa ja lääppii patjaa oudosti hassuilla etutassuillaan. Kai se yrittää kaivaa tai möyhiä petiä, mutta epäonnistuu täydellisesti! Sitten se jotain mutisee roskista, jotka pistelevät sen herkkää hipiää. Mitäs on niin luonnottoman karvaton? Ja itse kuljetan sänkyyn vain neulasia ja muuta ihanan metsän tuoksuista, kun taas tuon outoihin takatassuihin tarttuu seinäpaperin palasia ja muuta outoa, mitä tuo on päivät pitkät viime aikoina seinistä irti raaputellut. Jos jompikumpi meistä yrittäisi samaa, niin saisimme kyllä kuulla kunniamme, mutta emäntä nähtävästi saa tuhota pesäämme ihan rauhassa. Ihmiset! Mutta siis en minä raaski häätää tuota sängystä kokonaan pois. Ainakaan suorasti. Sänky on oudosti laskeutunut maanpinnalle muuton jälkeen ja olenkin onnistunut jo kahdesti ovelilla yöllisillä liikkeilläni paimentamaan emännän osittain lattialle. Pieniä voittoja siis havaittavissa! Ehkä se tajuaa kohta keksiä itselleen oman nukkumapaikan? Tai kömpii Feron viereen Feron patjalle. Se olisi molemmille sopivampi paikka.
Aamulla heräsin siihen aikaan, kun olemme heränneet kaikki jo useita aamuja. Mutta mitä tekikään emäntä? Nukkui vaan! Eihän tämä minulle sopinut ja komensin mokomaa laiskumusta avaamaan ulospääsyn, mutta ei! Haukahtelin aina vain kimeämmin, mutta se ei vaan tajunnut! Mikä on mennyt koulutuksessa näin vikaan? Kokeilin asettua sen jalkojen päällekin makaamaan, mutta ilman tulosta. Tuijotin tuimasti, mutta lopulta nukahdin vahingossa. Tarvitsee ryhdistäytyä aamukoulutuksen suhteen!
Lopulta se tajusi nousta! Minähän en vaivautunut sitä liehitttelemään, kun oli niin törkiästi ollut muka huomaamatta minua aikaisemmin. Fero sen sijaan seuraili sitä ja yritti pusutella. En ymmärrä moista. Nousin vasta, kun näin sen ottavan hihnan käteen. Tässäkään vaiheessa ei kannata mennä innoissaan steppaamaan ympärille ja venytellä juuri kun se on laittamassa koiranvangitsijaa kaulaasi. Opetan sille odottamisen jaloa taitoa. Joskus se näyttää vähän tuskastuneelta, mutta eiköhän se vielä joskus opi.
Suuntasimme ihanan tuoksuiseen metsään! Viimeksi siellä oli nameja joita pääsin seuraamaan, jollekin tylsälle kepille. En ymmärtänyt sen ideaa olleskaan. Tällä kertaa mitään niin kivaa ei kuitenkaan löytynyt. Tykkään kyllä kulkea mukana ja nuuskutella maata vaikkei siellä syötävää olisikaan. Ihania hajuja! Tapasimme myös neljä vuotiaan valkoisenpaimenkoira uroksen, jolle Fero aukoi leukojaan ja muutenkin käyttäytyi todella epävarmasti. Remu-valkkarikin aukoi kitaansa (jostakin syystä molemmat teki sen hiljaa, en tiedä mikä ne on tehnyt mykiksi?) ja ihmiset jotain viestittelivät omalla oudolla kielellään toisilleen. Pääsinkin nuuskuttelemaan uutta tuttavuutta ja annoin nuoren klopin ymmärtää upean häntäni ja mahtavien korvieni avulla olevani maailman valtias. Toinen ymmärsi täysin ja hyväksyi tämän totuuden, kuten kuuluukin. Fero luimisteli ja piiloutui emännän taakse, mutta Remu ymmärsi olla huomioimatta toista. Se kohteliaasti vältteli hermostunutta veljeäni ja Fero uskalsi sitä käydä nuuskimassakin. Remu innoissaan lähentelystä nousi ylös, josta Fero pelästyi ja näytti hampaitaan. Remu ymmärsi ja antoi anteeksi toiselle. Itse katselin moista käytöstä hieman hämmästyneenä ja lähinnä tylsistyneenä kuten aina. Minusta olimme jo valmiit, sillä olin viestittänyt metsän olevan minun. Merkkasin vielä varmuudeksi pari kohtaa ja asetuin odottamaan hitaampia laumani jäseniä. Lopulta Remu näytti meille, kuinka hienosti oli isäntänsä kouluttanut. Se meinaan sai vedettyä ihmisensä helposti mukaansa! Meidän ulkoilutettava ei ikinä suostu tulla vedetyksi kivoihin paikkoihin. Se on vaan niiiiin tylsä joskus.
Tylsyys jatkui kotona, kun se vaan puuhasi omiaan taas seinien kimpussa. Kävin välillä sitä ilahduttamassa ja tarkastamassa, että se pärjäsi. Ei se tainnut kovinkaan hyvin pärjätä, kun ajoi minut aina pois. En ymmärrä miksei apuni kelvannut. Ferokaan ei saanut auttaa, mutta kävi välillä ovelasti pussaamassa ennen kuin totteli hätyyttelyjä.
Illalla jouduin käydä tuijottamassa taas ihmistä vaativasti. Ei meinannu ruokaa alkaa kuulumaan vaikka vatsani sanoi selvästi ruokajan olevan lähellä ellei jopa ohi. Onneksi vuosien koulutus tässä asiassa tuottaa aina joskus tulosta ja ruokaa saatiin. Menen nyt nukkumaan, että jaksan aamulla taas kouluttaa tuota, jos se yrittää nukkua koko aamun!
Alamaisiaan muistaen,
Eddie
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti