Feron voittoputki valu just viemäristä alas

Olen viimeisen viikon verran ollut todella tyytyväinen Feroon. Se on käyttäytynyt todella hyvin, jopa ihan normaalin koiran standardien mukaan. Ferolle siis viime päivät ovat olleet oikein riemuvoitto! Mutta tänään tultiin palkintopallilta alas rymisten ja taidettiin viä rikkoo se...

No, okei. Ei asiat nyt ihan niin huonosti ole. Fero on edelleen ollut hiljaa työpäiväni ajan eikä ole tuhonnut mitään isoa. Mitä nyt nylki jälleen kerran yhden reppuni. Mitäs jätin sen lojumaan paikkaan x (jota en millään muista), jossa se oli koiran ulottuvilla. Olin käyttänyt sitä viimeksi kun vein poikia uimaan ja surullisen näköinen uimalelu pilkistikin repun jäännöksistä. Sivutaskuun oli jäänyt muutama nami, eikä koira tietenkään osaa käyttää vetskaria, joten se oli syönyt tiensä nameille sitä suorinta reittiä. Pyh ja pah ja harmitus.

Mutta mikäs siinä. Tämmötteitä sattuu, eikä tuu oleen vika kerta. Lenkitin pojat ja olin ostanut uuden aktivointipallon, jota pojat pääsivät vuorotellen pyörittelemään taksulle. Fero oli jotenkin aika kierroksilla odotettuaan ensin omaa vuoroaan yms aktiviteeteista. Eddie tuli sitä ihan liki keittiön oviaukolle ja sitten räjähti! Molemmat koirat pitivät kauhiaa meteliä, Fero oli kiinni Eddien niskassa ja painoi sitä alas ja minä murahdin ja syöksyin puolestani Feron niskaan kiinni. Sain sen helposti nostettua irti oranssista passivististani, jolloin Feron mielestä oli vielä ihan normaalia väläytellä Eddielle isotellen hampaitaan. Minä sen sijaan pistin sen kyljelleen ja murahdin vielä päälle. Fero tuijotti vielä tollerin perään, josta se sai lisäpalautetta ja kohta se makasi ihan rauhallisena maassa. Eddie tuli tyköni kun pyysin ja kaikki me kolme rauhoitumme yhdessä. 

Tämä ei ollut eka kerta, kun tämmöistä on tapahtunut. Ferolla on ruokaan liittyviä aggressioita ja nytkin huomasin rähähdyksen syyllisen jälkikäteen. Hoffini repustani ryöstämän makupalapussin riekaleet lojuivat lattialla ja kyllähän niinkin kallisarvoista saalista kannattaa hampaillaan puolustaakin... Otin pussin käteen ja toin sen vielä poikien luokse (Fero edelleen pysyi kyljellään ja Eddie istui vieressä) ja olimme vielä sen kanssa hetken rauhassa. Tilanne meni ohi yhtä nopeasti kun alkoikin ja pihavahti käpertyi tyytyväiselle kerälle nukkumaan ja tolleri metrin päähän toiselle kerälle. Pitkävihaiseksi porukkaa ei voi siis kutsua.

Yleensä arkemme on rauhallista ja poikien yhteiselo sujuu hyvin. Esim koko sinä aikana, kun asuimme edellisessä asunnossa (n. vuosi), niin merkkasin oikein kalenteriin kaikki "vihamielisyyden" elkeet. Muutaman pikkumurinan kuulin, joista kielsin ja kerran Fero näykkäsi ilmaa Eddieen päin kun lipaston alle oli jäänyt luu jumiin, jota se vahti. Melko vähällä päästiin siis.

Tarttee vaan sanoa, että onneksi hoffini on erittäin nöyrä minua kohtaan. Ikinä ei ole pelottanut mennä sitä ottamaan irti tai siltä jotain pois. Fero ei myöskään oikeasti yritä satuttaa "veljeänsä". Nytkin tollerini oli lähinnä kuolainen ja hieman pelästynyt. Jotain on mennyt varmaan pieleen tuossakin suhteessa Feron koulutuksen kanssa. Nuorempana se saattoi murista Eddielle, jos sillä oli luu, mistä aina kielsin sitä. Nykyään se ei sitten murisekaan juuri koskaan vaan käy suoraan kiinni... Toki (haluaisin sanoa suuri) osa tästäkin käytöksestä johtuu Ferrarin hieman toiveenvaraa jättävästä luonteen tapaisesta.

Aikanaanhan meillä oli suuriakin ongelmia Feron hyökkäilyn kanssa. Se oli sitä aikaa, kun asuin Eddien kanssa Joensuussa opiskelemassa. Hoffini asui vanhemmillani ja päättikin talon kuuluvan nyt itselleen. Yhden joululoman aikana se kävi pari kertaa viikossa Eddieen kiinni ja minä soitin kasvattajalle hätäpuhelun. Saimmekin ongelmakoirakouluttajan numeron ja vielä lomani aikana kävimme hänen luonaan. Alkuun oli pieni "luonnetesti" (räminätynnyri, haalari ja kelkka), joista kelkkaa ei Ferolle tehtykään, koska jo haalari oli saanut sen aivan sekaisin. Se ei edes haukkua kyennyt vaan kiskoi vaan kaikin voimin hihnassa häntä koipien välissä päästkäseen pois. Blondi ei millään meinannut uskaltaa tulla katsomaan maahan laskettua haalaria vaikka koskin siihen satuttamatta itseäni. Lopulta kun aivan lysyssä oleva hoffini uskaltautui takaani  pelottavaa kangasmyttyä katsomaan, niin se näykkäisi sitä kostoksi kauhustaan. Vielä senkin jälkeen sillä oli aika kiire pois mokoman kapistuksen luota. Eddie sen puoleen murisi varmaan viidennen kerran elämänsä aikana minustakin epäilyttävälle kelkkaukkelille ja seisoi urheana minun ja sen välissä. Minun urhea suojelutollerini <3

Mutta nyt eksyin sivuraiteelle! Eli apua saatiin, erityisesti vanhempani saivat neuvoja, miten Feroa tulee käsitellä (avainsana oli yllättäen johdonmukaisesti) ja kesälomalla menikin jo paljon paremmin koirien kanssa. Tästä meno on oikeastaan vaan parantunut vuosien saatossa ja nykyään ollaan mielestäni ihan hyvässä pisteessä. Pojat syövät vierekkäin (minä tosin usein välissä), nameja ne etsivät aina sopuisasti pihalta sekä sisältä ja luut pistän ne syömään omille alueillensa korjaten jämät pois. Olen mielestäni itsekin oppinut ymmärtämään varsinkin hoffin "kipupisteitä" ja niitä välttämään (lähinnä sillä ei saa olla ruokaa vahdittavana) Vahinkoja sattuu, mutta harvoin. Harmitti vaan, että sellainen sattui tänään :( On ollut muuten niin hyvä fiilis koiruuden suhteen...

Loppu kevennyksenä yksi kännykkälaatuinen kuva Eddiestä pyörittämässä aktivointipalloa ihan turhaan ympäri nurmikkoa (koska joku ei ollut avannut sitä reikää tarpeeksi isolle, jotta niitä nameja sieltä olisi tippunut... Ups! Tästä seurasi jos jonkinlaisia puruyrityksiä palloparkaa kohtaan.)

Nami? Nami? Noh! Missä ne namit viipyy!?

LISÄYS: Ja näin meillä odotetaan iltaruokaa: