Feroa nyt seurailen ja varsinkin sen liukastelua ulkona. Yritän epätoivoisesti nähdä siitä, onko oikein odottaa sulia kelejä ja kesän uimisia, jotka tukilihaksiakin voisi vahvistaa. Elättelenkö turhia toiveita koirani kustannuksella? Kipuja sillä ei ole, kiitos lääkkeiden, mutta kannattaako odottaa niin kauan, etteivät nekään enää tepsi? Toisaalta se lähtee lenkille mielellään, mutta toisaalta se saattaa liukastella ja kaatua. Mutta sitten se katsoo minua ruskeilla silmillään, joista paistaa tyytyväisyys rapsuista, mutta sitten se ei meinaa päästä liukkaalta lattialta ylös. Sitten se taas on mitä onnellisin koira ruokakupillaan, mutta kerran sen kuppi karkasi pois matolta ja koira söi lopulta makuullaan takajalkojen luistaessa. Mutta sitten se taas vastaa Gatsbyn leikkiinkutsuihin ja painii tyytyväisenä pikkuveikkansa kanssa. Välillä se taas syöksähtelee sisällä matolta toiselle eikä korjaa takajalkojen asentoa hyvään toviin, jos varpaat kääntyvät jostakin syystä tassun alle. Mutta sitten se viipottaa palastustreeneissä alustasta välittämättä tasa siitä, mistä on hajua parasta seurata ja jalat kantavat sen liukkaidenkin pintojen yli. Yritän tehdä listaa mielessäni siitä, kumpia on enemmän: hyviä, vai huonoja hetkiä? Tällä hetkellä plussasarake on mielestäni vielä voitolla, mutta olen asian suhteen hyvin puolueellinen, toiveikas ja myös epätoivoinen. Mikä tilanne siis oikeasti onkaan todellisuudessa?
Iso pelottava kysymys siis kuuluukin: odotanko, että Feron perä pettää vai teenkö päätöksen sitä ennen? Koirani ei enää parane, mutta kukaan ei myöskään osaa sanoa kuinka nopeasti sen tila tulee huononemaan. Eläinlääkäri ei suostunut mitään aikajana-arviota antamaan. Sanoi vain, että kyllä minä näen sitten, kun on tullut lopun hetki. Mutta mitä jos silloin ollaan jo eletty itsekkäästi koiran kustannuksella päiviä, viikkoja, jopa kuukausia? Jos odotan toiveikkaana kesää, niin onko siitä apua?
Nyt elän jossittelu-vaiheessa. Mitäs jos Fero ei aamulla enää pääsekään ylös? En halua joutua raahaamaan peräpäästään halvaantunutta tai pahimmillaan todella kipuista koiraa ensiapuun vain lopetettavaksi. Toisaalta en uskalla lopettaa sitä vielä, sillä mitä jos se olisikin voinut vipeltää eteenpäin vielä kuukausia, jopa vuoden, ylikin? Voi kun olisi se kristallipallo, josta asiaan voisi saada varmuutta. Kukaan ei kuitenkaan oikeaa ajankohtaa tiedä. Mikä kettumaisinta, minä en sitä tiedä. Enkä varmuudella tiedä, miltä koirastani tuntuu. Päätös ja vastuu on yksin minun, mutta minua pelottaa väärän päätöksen tekeminen. Pelottaa sitten niin vietävästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti